Otsikkoajatus virisi, kun luin Staffan Nylundin mielipidekirjoituksen ÖT:ssä 8.1.Päivää myöhemmin asiaa sivuttiin myös lehden pääkirjoituksessa otsikolla "Ett extremfall av riktiga män som gråter."Molmmat kirjoittajat sivuavat ja valoittavat asiaa eri näkökulmista. Nylund urheilukulmasta ja Sofie Stara ÖT:ssä viittaa USAn tapahtumiin sekä mm aborttiasi-ohin..Peruspilariksi jää kuitenkin kysymys: "Saako mies itkeä tai ylipäätään näyttää tunteitaan?"
Kysymys ei minulle ole mitenkään vieras. Jo virassani olessani kysyin silloin tällöin palomiehiltä: "Saako palopäällikkö itkeä?" Joillekin se oli joskus hieman outokin kysymys, mutta useinmiten kollegani hiljenivät ja huomasin, että kysymys herätti heissä tuntoja. Me elimme palolaitoksessa miehisvaltaisessa ympäritössä. Meillä oli kaikilla unformut ja meidät oli koulutettu kuuntelemaan käskyjä. Vähän niin kuin armeijassa. 70-luvulla virkanimityksetkin viittasivat puolustusvoimiin. Oli palosotilaita, palokorpraaleja, palokersantteja, ruiskumestareita jne. Nimityksistä huolimatta uniformujen alla oli aina ihminen, jolla oli tunteet ja joka koki asioita eri tavalla. Siitäkin huolimatta, että elimme niin sanotussa matcho-ympäristössä
Yllä olevaan kysymykseeni sain useinmiten myöntävän vastauksen. Työtoverini hyväksyivät sen, että palopäällikkö sai myös näyttää tunteensa. Näin myös joskus tapahtui. Ei operatii-visessa työssä, mutta joskus, kun tehtävän jälkeen vetäydyin yksinäisyytteen, tunteet tulivat voimakkaastikin pinnalle.
Olen muutenkin aika tunneherkkä ihminen. Siitäkin huolimatta, että elämäni kaari on ollut uniformujen saattelemaa. Ensin työni puolesta ja sittemmin myös erotuomaritoiminnassa. Siinäkin käytetään uniformua, joka antaa kantajalleen määrättyjä oikeuksia
Meidät miehet on usein kasvatettu määrättyyn muottiin. "Tosi mies ei itke eikä valita." Niin minun nuoruudessani sanottiin. "Ole kuin mies, äläkä vollota!" Siinä kasvatusoppeja 50- ja 60-luvuilta. Onneksi ajat ovat muuttuneet ja meille kaikille annetaan mahdollisuus näyttää tunteemme. Ei se tietenkään mikään itseisarvo ole, mutta ainakin mahdollisuus. Myönnän kernaasti . Itken tai kyynelehdin herkästi. Minuun sattuu joskus hyvinkin tavalliset asiat. Iän myötä olen itselleni paljon armeliaampi. Enää ei tarvitse esittää "uniformumiestä":
Jokainen toimii tietenkin juuri niinkuin haluaa. Ei itkeminen tai kyynelehtiminen mikään itseisarvo tai tavoitetila ole. Se on kuitenkin mahdollisuus, jolla voimme kertoa kanssavaeltajillemme, mitä ajattelemme. Siinä ei tarvita sanoja. Kehomme kertoo kaiken.
Siispä. Anna tunteillesi mahdollisuus! Kuitenkin siten, että hallitset oman itsesi. On nimittäin niin, että me miehetkin itkemme joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti