UNELMASTA TOTTA

Olin seitsenvuotias, kun sain ensi kosketukseni jalkapalloon. Ylpeänä pyörailimme veljeni kanssa Vaasan Hutoniemenmäeltä nykyisen Aalto puiston kentälle. Sieltä kaikki alkoi. Minulla oli ensi kerran päälläni oikea jalkapallopaita. Se oli sininen Prestonin paita. Vanhemmalla veljelleni oli vihreä Arsenalin paita. Miksi paidat olivat tuon värisiä, en tiedä. Sen kuitenkin muistan, että tuuli hulmusi ihanasti paitojen sisään, kun kaksi onnellista poikaa pyöräili kentälle. Seurani oli HuPa ja kyseessä oli nappulaliiga.

Sieltä siis kiinnostukseni jalpalloon alkoi. Siitä on 62 vuotta ja saan edelleen olla mukana. Jos katson takapeiliin niin näen tuhansia kilometrejä, tuhansia pelejä, satoja koulutustilaisuuksia, satoja kokouksia jne, jne. Olen saanut vaikuttaa lajimme parissa pelaajana, valmentajana, huoltajana, erotuomarina, kouluttajana, erotuomaritarkkailijana, otteludelegaattina jne. Viime vuodet ovat kuluneet luottamustoimissa niin piirin kuin liitonkin tehtävissä. Nyt istun junassa ikionnellinena siitä, että Suomen EM-kisapaikka varmistui eilen. Sain olla paikalla todistamassa suurta jalkapallojuhlaa.

Tuo hetki oli minullekin unelmien täyttymys. En ollut yksin. Tunnelataus oli toki korkealla. Voiton hetkellä tuntui, että tehty työ ei ole mennyt hukkaan vaikkakin matkalla on ollut myös synkkiä hetkiä. Kiitos kaikille, jotka olette rakentaneet tämän hetken mahdolliseksi. Kaikki

Olisin toivonut, että entiset liiton puheenjohtajat Pekka Hämäläinen ja Pertti Alaja olisivat myös saaneet kokea Töölön stadionin loppuhuipennuksen. Toisin oli kuitenkin päätetty. Ehkäpä kuitenkin Pera ja Pekka hymyilevät siellä jossain ja toteavat: "Hyvin tehty pojat".

Unelma on täytetty. Tästä on hyvä jatkaa. Iloitaan riemukkaasti. Iloitaan myös muiden lajien menestyksistä. Kaikille on tilaa, niin kuin laulussakin sanotaan.

OLEN ISÄ

Muutaman päivän kuluttua vietämme jälleen isänpäivää. Lapset todennäköisesti muistavat isiä laulamalle ja lahjoja tuoden.

Minäkin olen isä. Mutta en odota lahjoja. Minulle riittää aivan erilaiset asiat. Minulle riittää se , että kelpaan omana itsenäni
isänrooliini.

Minun nuoruudessa ei isänpäivää vietetty. Ei se sopinut sodan jälkeiselle sukupolvelle. Sodan jälkeinen yhteiskunta yritti päästä jaloilleen. Tulevaisuuden rakentamisessa riitti kaikille työtä ja jokaisella oli oma paikkansa.

Itse en muista, että olisin koskaan istunut isäni sylissä. Se ei kuitenkaan merkitse etteikö minusta välitetty. Omat vanhempani pitivät aina tärkeänä sitä, että me pojat saimme koulutuksen, ruokaa ja huolenpidon. 70-luvun puolivälissä minusta tuli ensi kerran isä. Ensin syntyi tyttöni ja sitten poikani. En minäkään osannut tarjota syliäni. Rakensin uraani ja juoksin pallon perässä ympäri maailmaa. Ei minulla ollut harmaata aavistustakaan siitä, mitä on olla isä. Uskon kuitenkin, että läsnäoloni huomattiin ja aistittiin. Lapseni tiesivät ja tunsivat, että siellä hieman takaosassa olen minä: Isä. En missään sivuosassa, vaan hieman heidän äitinsä takana. Hänen takanaan, joka tarjosi sen lämpimän sylin. Riitti, että olin läsnä.

Nyt minulla on viisi rakasta lastenlasta, enkä vieläkään oikein osaa olla isä. Tosin aikuisena osaan paremmin analysoida elämän tapahtumia ja seurauksia. Näin haluan uskoa. Minä toivon koko sydämestäni, että lapsenlapseni kokevat lapsuuden sylin. Tyttöjen vanhemmat ymmärtävät ajan hengen paremmin kuin minä aikoinani  Minä olen jälleen siinä takana. Siinä on hyvä olla. Tukena. Kuvakulmat ovat vain hieman vaihtuneet, mutta taustalla on kuitenkin lämmin syli.

Isänpäivä ei ole minulle kukkapuskia tai "skumppaa". Se on välittämistä ja sylin tarjoamista. Takapeiliin ei kannata katsoa, vaan on rakennettava sydämen linnake, jonka keskiössä on rakkaus ja lämmin syli. Siinä meille tavoitteita.

HYVÄÄ ISÄNPÄIVÄÄ KAIKILLE

YHDEN MIEHEN ONNEA

Meille kaikille onni avautuu varmasti eri lailla. Sen minkä joku saattaa tuntea onneksi tai onnen sirpaleeksi , joku saattaakin tuntea aivan eri lailla. Jopa murheeksi.

Minulle aamu valkeni hienosti. Jos herätessäni näen katon paneelit, olen onnellinen. Höpötystä, toteaa joku. Niinpä, mutta ikävämpää olisi, jos ei aamun kattopaneeleita näkisin.

Niinpä siis muutaman kahvikupin  jälkeen lenkille. Minulla ja kaverillani  on jo monien vuosien aikana ollut tapana käydä tiistaisin lenkillä. Aiemmin kävimme torstaisin, mutta tiistaiaamupäivä sopii nykymenoomme paremmin. Matka on aina sama. Ja sitä ei sitten muutella. Kilometrejä kertyy 6,07 ja aikakello ilmoittaa siihen menevän aikaa 1,07 h. Lenkki on muuten mielenkiintoinen. Nopeasti laskettuna sivallamme viiden kaupunginosan alueella. Monessakaan kaupungissa tämä ei ole mahdollista. Kertoo hienosti siitä, miten idyllinen kaupunkimme Pietarsaari on. Onnea on kaveruus ja se, että kotikaupunki tarjoaa mahdollisuuksia.

Iltapäivällä onkin sitten parlamentin vuoro. Kokoonnumme miesjoukolla keskustelemaan ajankohtaisista asioista. Tämä ei olekaan mikään tavallinen "ukkokerho". Ei toki. Meillä on aina etukäteen laadittu ohjelma. Ja tietysti puheenjohtaja, joka pitää tiukkaa keskustelukuria. Tänään ratkomme mm. sitä: Matkustammeko Turkkiin enää ollenkaan? Miksi Tanska on alkanut tehostetut tarkastukset Ruotsin rajalla? Ilkka ja Pohjalainen yhdistyvät? Optima täytti 60-vuotta.Sikurimuseo on myynnissä. Ja paljon muuta.
Onnea on yhteisöllisyys ja ystävien tapaaminen. Ja hyvä iltapäiväkahvi. Totta kai.

Illalla sitten on vuorossa futismaaottelu SUOMI-ARMENIA. Elintärkeä peli huuhkajille. Tuona aika Koskelassa valitsee melkoinen hiljaisuus. Keskittyminen ja omien kannustaminen on silloin tärkeintä. Kohti suuria areenoja on miesten ja miksei naistenkin mieli. Onnea on, kun saa pitää omiensa puolta oman harrastuksen puitteissa.

Illalla, nukkumaan mennessä on taas hieno katsoa kattopaneeleita ja todeta iltarukouksen myötä olevansa onnellisessa asemassa. Pienistä sirpaleista on miehen tämän päivän onnenpalikat rakennettu. Mutta ne kantavat edelleen.


 

AVARTAVA MATKA PUOLAAN

Minulla oli viime elokuussa mahdollisuus vierailla Puolan Varsovassa. Matkan yhtenä tarkoituksena oli tutustua Puolan kansannousujen tapahtumiin ja ylipäätään myös Puolan historiaan.

Minun täytyy rehellisesti myöntää, että tietoni noista kansannousuista olivat erittäin puutteelliset ja hatarat. Totta kai olin koulussa lukenut asiasta ja ennen matkaa yritin Wikipedian avulla täydentää tietojani. Mutta se mitä paikan päällä koin oli jotain aivan muuta kuin kirjosta oppiminen. Tähän kokemukseen liittyi vahvasti myös tunne. En ikäpäivänä osannut kuvitella mitä Varsovassa todellisuudessa tuona aikana tapahtui ja mitä raakuuksia ihmiset tuolloin kokivat. Kuinka paha ja ilkeä ja raaka ihminen voikaan olla?

Minulle tuli myös jotenkin veljeyden tunne. Yhdistin mielessäni puolalaisten kokemukset oman maamme historiaan ja niihin tapahtumiin, jotka Suomi koki 1939 - 1944. Molemmissa maissa kärsittiin ja taisteltiin vapauden puolesta.

Yksi koskettavimmista hetkistä matkallani oli se, kun varsovalaiset kunnioittivat kansannousun uhreja ja tapahtumia. Torstaina elokuun 15 pnä kello 17.00 koko Varsovan miljoonakaupunki pysähtyi. Kaupungin liikenne pysähtyi. Ratikat, linja-autot, henkilöautot, ihmiset jne. pysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta. Kirkonkellot ja autojen äänitorvet soivat minuutin ajan taukoamatta. Ihmiset seisoivat paikallaan. Ja jälleen kuin kun yhteisestä sopimuksesta minuutin jälkeen kaikki alkoivat taputtaa. Hetki teki minuun syvän vaikutuksen. Jospa me suomalaisetkin voisimme kunnioittaa sotiemme uhreja samalla tavalla?

Ei koskaan enää. Näin sanotaan yleisesti. Näin vannotaan juhlapuheissa. Mutta onko ihminen muuttunut? Asuuko pahuuden ja vallanhimo edelleen meissä? Lähes samansuuntaisia asioita tapahtuu maailmassa tänäkin päivä. Ei tarvitse kuin seurata TV-uutisia niin totuus valkenee. Mitä tapahtuu Syyriassa? Mitä tapahtuu Jemenissä? Mitä tapahtuu Afrikassa jne.? Ei siitä niin kauan ole, kun tuli roihusi Serbiassa.
Mutta siitäkin huolimatta ainoa toivomme on ihminen itse. Ihminen on ainoa, joka voi muuttua ja muuttaa maailmaa. Toivon menettäminen on kai pahinta mitä meille voi tapahtua.

Matkani jälkeen kunnioituksen puolalaisia ja Puolan kansaa kohtaa voimistui ja kasvoi. Oli avartavaa käydä tutustumassa heidän historiaan ja hieman myös heidän arkielämään. Kiitos Varsova kiitos Puola.

MALMI, SOITE, VAI VAASA

Eduskuntavaalien yhteydessä käydään myös kiivaasti keskustelua sairaaloiden tulevaisuudesta. Pietarsaren Malmin sairaalaa on alasajettu ja erinnäisiä toimintoja on valitettavasti lopetettu. Vaasan keskussairaala peräänkuuluttaa minustakin aivan oiketetusti ns laajaa päivystystä. Mitä liene se sitten tarkoittaneekaa?. Samalla Vasasta kuuluu ikäviä väittämiä, että Kokkolan Soite kalastelee "sieluja" Pietarsaaresata. Soite on rakentanut jonkinmoisen kuntaliittymän toimintansa tukemiseksi. Ja Seinäjoen kanssa ei juuri kukaan halua tehdä yhteistyötä? On siinä yhtälöitä ratkaistavaksi?

Oikeastaan Pietarsaaren tilanteen pitäisi olla juuri nyt suhteellisen hyvä. Keskussairaalat kaipaavat tukea. Itsessään ne ovat liian pieniä yksiköitä. Luulisi, että keskustelua käydään joka suuntiin? Niin vain ei näytä olevan. Kuulumme Vaasan sairaanhoitopiiriin. Ja sillä hyvä?? Suunta on siis automaattisesti Vaasan ja sitä kautta Turkuun. Siitäkin huolimatta, että ihmiset äänestävät "jaloillaan" ja hakeutuvat entistä enemmän Soiteen. Jo nyt n.90 prosenttiä Pietarsaaren seudun  synnytyksistä tapahyuu Kokkolassa. Ja Pietarsaari maksaa Soitelle n 9 miljoonnaa. Eikä Pietarsaarella ole edes edustusta Soitessa. Olisiko jo aika neuvotella todellisesta yhteistyöstä myös Soiten kanssa? Sitä tarjosi jo aikoinaan ylilääkäri Sakari telimaa. Ei käynyt.

Toimittaja Sofia Grankull kyseenalaistaa minusta aivan perustellusti Östebotten  Tidningissä Vaasan keskussairaan johtajan toimintaviestin. Grankull kysyy: "Onko kaikki äitien syytä"?. Vastaus on tietenkin yksiselitteinen ei. Äidit tietävät, ett Kokkolan sairaala tarjoaa monipuolisen laadukkaan palvelun. Ja ennen kaikkea matka Pietarsaaresta on  vain n.40 km, kun Vaasaan on n 100 km.
Äitejä on aivan turha syyllistää tässä tässäkään tapauksessa. Jo pelkkä vihjailukin tähän suuntaan on ikävää.

Vaasan Sairaanhoitopiirin johtaja Marina Kinnunen on monessa tilaisuudessa painottanut malmin sairaalan vahvistamista. Vaasan toimintatavat ovat vain ajoittain olleet outoja. Nyt tämä "kalasteluväite" ontuu pahasti. Muutama vuosi sitten ambulansseja kiellettiin suuntaamasta Kokkolaan. Nytkin sairaankuljetusta ollaan viemässä Pohjanmaan pelastuslaitoksen hoiviin.  Laitokseen, johon  Pietarsaaren kaupunki ei edes kuuluu ja, jolla ei ole myöskään pelastustoimen toimintavaltuuksia kaupungissamme. Mitä itseisarvoa muutos toisi? Varsinkin nyt, kun sotemalleista ei kukaan tiedä oikeastaan mitään. Ja keskusteluja käydään myös ns. kuntamalleista .Miksi rikkoa ja muuttaa jotain, joka toimii tehokkaasti ja taloudellisesti? Odotetaan nyt ensiksi esim. uuden hallituksen linjauksia.

Ettei nyt kenellekään jäisi sitä käsitystä, että olisin Vaasan keskussairaalaa vastaan. En ole ja toivon, että Vaasa saisi laajan päivystyksen. Vaasassakin  on hyvä ja tasokas hoitotaso. Tilanne on vain Pietarsaaren kannalta se, että politiikkojen ja johtavien virkamiesten olisi rohkeasti aloitettava todelliset yhteistyöneuvottelut myös Soiten kanssa. Se ei tarkoita, että Pietarsaaren olisi vaihdettava sairaanhoitopiiriä. Se tarkoittaa yksinkertaisesti vain sitä, että neuvottelujen avulla myös Malmin toimintaa voitaisiin kehittää ja päätöksenteon yhteydessä etusijalla tulisi olla aina potilas. Ei poliittinen vallanhalu. Ei menetetä hyvää tilaisuutta. Kävi miten kävi luulen, että ihmiset jatkavat äänestämistä "jaloillaan".