UNELMASTA TOTTA

Olin seitsenvuotias, kun sain ensi kosketukseni jalkapalloon. Ylpeänä pyörailimme veljeni kanssa Vaasan Hutoniemenmäeltä nykyisen Aalto puiston kentälle. Sieltä kaikki alkoi. Minulla oli ensi kerran päälläni oikea jalkapallopaita. Se oli sininen Prestonin paita. Vanhemmalla veljelleni oli vihreä Arsenalin paita. Miksi paidat olivat tuon värisiä, en tiedä. Sen kuitenkin muistan, että tuuli hulmusi ihanasti paitojen sisään, kun kaksi onnellista poikaa pyöräili kentälle. Seurani oli HuPa ja kyseessä oli nappulaliiga.

Sieltä siis kiinnostukseni jalpalloon alkoi. Siitä on 62 vuotta ja saan edelleen olla mukana. Jos katson takapeiliin niin näen tuhansia kilometrejä, tuhansia pelejä, satoja koulutustilaisuuksia, satoja kokouksia jne, jne. Olen saanut vaikuttaa lajimme parissa pelaajana, valmentajana, huoltajana, erotuomarina, kouluttajana, erotuomaritarkkailijana, otteludelegaattina jne. Viime vuodet ovat kuluneet luottamustoimissa niin piirin kuin liitonkin tehtävissä. Nyt istun junassa ikionnellinena siitä, että Suomen EM-kisapaikka varmistui eilen. Sain olla paikalla todistamassa suurta jalkapallojuhlaa.

Tuo hetki oli minullekin unelmien täyttymys. En ollut yksin. Tunnelataus oli toki korkealla. Voiton hetkellä tuntui, että tehty työ ei ole mennyt hukkaan vaikkakin matkalla on ollut myös synkkiä hetkiä. Kiitos kaikille, jotka olette rakentaneet tämän hetken mahdolliseksi. Kaikki

Olisin toivonut, että entiset liiton puheenjohtajat Pekka Hämäläinen ja Pertti Alaja olisivat myös saaneet kokea Töölön stadionin loppuhuipennuksen. Toisin oli kuitenkin päätetty. Ehkäpä kuitenkin Pera ja Pekka hymyilevät siellä jossain ja toteavat: "Hyvin tehty pojat".

Unelma on täytetty. Tästä on hyvä jatkaa. Iloitaan riemukkaasti. Iloitaan myös muiden lajien menestyksistä. Kaikille on tilaa, niin kuin laulussakin sanotaan.

OLEN ISÄ

Muutaman päivän kuluttua vietämme jälleen isänpäivää. Lapset todennäköisesti muistavat isiä laulamalle ja lahjoja tuoden.

Minäkin olen isä. Mutta en odota lahjoja. Minulle riittää aivan erilaiset asiat. Minulle riittää se , että kelpaan omana itsenäni
isänrooliini.

Minun nuoruudessa ei isänpäivää vietetty. Ei se sopinut sodan jälkeiselle sukupolvelle. Sodan jälkeinen yhteiskunta yritti päästä jaloilleen. Tulevaisuuden rakentamisessa riitti kaikille työtä ja jokaisella oli oma paikkansa.

Itse en muista, että olisin koskaan istunut isäni sylissä. Se ei kuitenkaan merkitse etteikö minusta välitetty. Omat vanhempani pitivät aina tärkeänä sitä, että me pojat saimme koulutuksen, ruokaa ja huolenpidon. 70-luvun puolivälissä minusta tuli ensi kerran isä. Ensin syntyi tyttöni ja sitten poikani. En minäkään osannut tarjota syliäni. Rakensin uraani ja juoksin pallon perässä ympäri maailmaa. Ei minulla ollut harmaata aavistustakaan siitä, mitä on olla isä. Uskon kuitenkin, että läsnäoloni huomattiin ja aistittiin. Lapseni tiesivät ja tunsivat, että siellä hieman takaosassa olen minä: Isä. En missään sivuosassa, vaan hieman heidän äitinsä takana. Hänen takanaan, joka tarjosi sen lämpimän sylin. Riitti, että olin läsnä.

Nyt minulla on viisi rakasta lastenlasta, enkä vieläkään oikein osaa olla isä. Tosin aikuisena osaan paremmin analysoida elämän tapahtumia ja seurauksia. Näin haluan uskoa. Minä toivon koko sydämestäni, että lapsenlapseni kokevat lapsuuden sylin. Tyttöjen vanhemmat ymmärtävät ajan hengen paremmin kuin minä aikoinani  Minä olen jälleen siinä takana. Siinä on hyvä olla. Tukena. Kuvakulmat ovat vain hieman vaihtuneet, mutta taustalla on kuitenkin lämmin syli.

Isänpäivä ei ole minulle kukkapuskia tai "skumppaa". Se on välittämistä ja sylin tarjoamista. Takapeiliin ei kannata katsoa, vaan on rakennettava sydämen linnake, jonka keskiössä on rakkaus ja lämmin syli. Siinä meille tavoitteita.

HYVÄÄ ISÄNPÄIVÄÄ KAIKILLE