SURUN KASVOT

Olen omassa työssäni kohdannut erilaisia asioita ja ennen kaikkea myös kohtaloita. Joka kerta, kun palokunnassa "soi kellot" jollakin oli hätä. Joku tarvitsi kiireellisesti apuamme ja joka kerta me palomiehet riensimme paikalle. Me teimme aina tehtävämme niin hyvin kuin osasimme. Niillä tiedoilla ja taidoilla, joita meille oli mm opiskelujemme ja harjoitusten myötä suotu. Joskus epäonnistuimme, joskus resurssimme eivät vain riittäneet ja hävisimme  Mutta me myös onnistuimme. Ja voi sitä ilon hetkeä, joka loisti brankkareiden silmissä, kun hälytystehtävä oli suoritettu onnistuneesti.

Me kohtasimme myös  surua. Minun aikoihini myös sairaankuljetus kuului tehtävänkuvaan.
Kohtasimme tapahtumia, näimme surua ja epätoivoa. Koimme tilanteita, jossa suru ja epätoivo olivat läsnä. Silloin me palomiehet/sairaankuljettajat yritimme parhaamme mukaan olla kanssaihmisten tukena. Se oli meille kunnia-asia. Tiedän, että näin on edelleenkin. Tehtävissämme kohtasimme surun ammattimaisesti. Vaikkakin joskus tilanteet ottivat todella koville. Me myös puhuimme tapahtumista. Ns kriisikeskustelu käytiin saunan lauteilla. Se oli palomiesten tapamme purkaa tunteita.

Nyt suru on kohdannut perhettäni ja suru on saanut aivan eri merkityksen. En oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Ajatukseni harhailevat enkä saa niistä oikein otetta. Ei puhettakaan ammattimaisesti ajattelutavasta. Hallitsen tilanteen, mutta en kuitenkaan täysin. Ajatus on minulle jotenkin outo, sillä olenhan koulutettu hallitsemaan erilaisia tilanteita ja minun pitäisi palopäällikkönä olla se, joka käy eturintamassa. Vai? Nyt en pääse pois. Surulla on selvästi moninaiset kasvot, jonka läpi pitää vain nähdä. Kiinni sitä ei selvästikään saa, mutta yritän kampittaa sen. Inhimillisesti..