JOHTAMINEN SUOMESSA

Olen aiemman ammattini myötä osallistunut kymmeniin kriisipaalavereihin. Osallistunut useisiin operatiivisiin koulutustilaisuksiin. Saanut mielestäni maamme parhaimman  kriisjohtamiskoulutuksen ja olen myös ollut operatiivisessa vastuussa monissa eri onnettomuustilanteissa. En kerro tätä nostaakseni omia ansioita esille, vaan siksi, että ehkä se antaa lukijalla hieman laajemman perspektiivin analysoida ajatuksiani.

Maamme on tällä hetkellä sodan jälkeisen ajan pahimmassa kriisissä. Kuka olisi uskonut, että elämme parhaillaan poikkeusoloissa ja että oikeuksiamme on kavennettu? Poliisi ja sotilaat ovat teillä valvomassa tekemisiämme. Osa kansasta on "karanteenissa" ja ravintolat ja kahvilat ovat pääosin kiinni.

Maatamme johtaa nuori nainen. Ja hyvin johtaakin. On ihailtavaa seurata miten ryhdikkäästi pääministeri Sanna Marin on hallituksensa myötä ottanut johtajan aseman. Tehdyt päätökset ovat selkeät ja perustuvat oikeaan tiedusteluun. Ilman  taustatietoja ei ratkaisuja voi tehdä tai se on ainakin erittäin vaikeaa. Sanna Marinin ja koko hallituksen toiminta on kokonaisuudessaan ollut johdonmukaista. Totta kai matkalla on tullut myös vääriä arvioita, mutta melko pian ne on oikaistu. Aivan kuten hyvä johtaja tekeekin.  Et pääse maaliin ellet tee myös virheitä. Ja on myös muistettava, että "vihollinenkin" tekee liikkeitä.

Maamme presidentti Sauli Niinistö on osoittanut jämäkkyytensä. Juuri näin kansan valitseman presidentin tuleekin esiintyä. Johtaja rauhoittaa, kannustaa opastaa ja on joskus jopa isällisen tomerakin. Tämänkin roolin presidenttimme osaa.

Varsinkin kriisin alussa hallitusta arvosteltiin ja pilkattiin milloin mistäkin. Onneksi näiden arvostelijoiden ja pilkkaajien ääni on hiljentymässä. Totuus olikin toisenlainen kuin eräät antoivat ymmärtää. Nuoret naiset jyräsivät osaamisellaan arvostelijat ja politiikan tekijät. Aitojen takaa on helppo huudella. Muta mieti, miltä tuntuisi kantaa vastuuta suomalaisten elämästä? Ei todellakaan kadehdittavaa. On siis parempi olla jopa hiljaa kuin arvostella ilman todellisia ratkaisumalleja

Suomi on vahva maa. Suomalaiset ovat olleet viisaita. Onneksi maassamme on toimivat terveyspalvelut. Onneksi maassamme on hyvä koulutusjärjestelmä. Kulttuurimme on vahva  Yhteyskuntamme tukipilarit ovat vakaat ja ne kestävät kyllä tämänkin kriisin koettelemukset.
Katsokaapa nyt vain esim. USA:ta, Italiaa, Espanjaa. Väittäisin, että me olemme ylivoimaisia näihin maihin verrattuna.

Nyt on kaikki kiinni meistä kansalaisista. Meidän on edelleen luotettava johtajiimme. Olkaamme heidän tukipilareita! Sooloilulle ei nyt ole sijaa. Virus on voitettavissa, jos olemme edelleen viisas kansa. Niin uskon.

KORONAN AHDISTUS

Maamme tai oikeastaan koko maailma on viime aikoina ollut suuren mullistuksen pyörteissä. Pieni vihulainen, näkymätön Korona-virus on kaatamassa ihmiskuntaa. Olemme varustautuneet "kynsin ja hampain" kaiken maailman katastrofeja ja sotia vastaan, mutta tuo pahus on ottamassa meistä niskaotetta.

Tällä hetkellä virus näyttää olevan voitolla. Mutta "sotaa" se ei ole vielä voittanut. Eikä voitakaan, jos vaan pysymme yhtenäisenä ja yhdistämme voimavaramme samansuuntaisiin toimintoihin. Nyt ei kaivata sooloilijoita, vaan meidän tulee luottaa edelleen omiin viranomaisiimme. Heillä on kokonaisvaltainen käsitys asioista ja niiden kulusta. Ei maamme hallitus ja Eduskunta ole julistanut poikkeusoloa ihan tuosta vaan. Ei tasavallan presidentti tulisi mediaan kannustaman ihmisiä ellei hänellä olisi tapahtumista sisäpiiritietoa. Nyt kaivataan myös johtamista. Ja minusta maamme hallitus  yhdessä presidentti Sauli Niinistön kanssa on osoittanut sitä. Totta kai erehdyksiäkin on sattunut ja sattuu. Kokonaisuus kuitenkin ratkaisee. Samanlaista johtamista on syytä odottaa myös kunnissa ja virastoissa. Nyt kuntien poikkeusolojen valmiussuun-nitelmat esiin. Ja niitä soveltamaan.

On ollut mieluista todeta kuinka eri järjestöt ja yhteisöt ovat aktiivisesti ja etupainoisesti ryhtynyt talkoisiin. Tilaisuuksia on siirretty ja toimintaohjeita annettu. Yhteistuumaisuutta on löytynyt lähes joka rintamalla. Hienoa. Tällainen toiminta vahvistaa luo-tettavuutta ja voimistaa yhteisöllisyyttä. Yhdessä olemme vahvoja.

Hieman minua häiritsee se, että muutamat 70+- ikäiset ihmiset ovat kyseenalaistaneet ns liikkumiskiellon. Eihän kyse ole totaalisesta liikkumiskiellosta, vaan rajaamisesta. Kyllä ulkona saa liikkua. Mennään vaikka luontoon lintuja tarkkailleen. On vain toistaiseksi vältettävä suuria ihmisjoukkoja. Ei se sen vaikeampaa ole. Itsekäs ajattelu ei nyt sovi tähän tilanteeseen. Ei liikkumisen rajoit-taminen tarkoita sitä, että ikäihmisiä aliarvioitaisiin. Päin-vastoin. Kyse huolenpidosta ja välittämistä. Meidän kaikkien terveydestä.

Tuo virus kaatuu vielä. Se kaatuu, jos yhdessä noudatamme annettuja määräyksiä ja ohjeita. Se kaatuu, jos edelleen luotamme viran-omaisiimme. Se kaatuu, jos yhdessä välitämme ja autamme toisiamme. Se kaatuu, jos näin päätämme. Se kaatuu, jos olemme tolkun ihmisiä

YKSINÄISYYDEN KASVOT

Kirjoitukseni aiheen sain oikeastaan eräästä lehtikirjoituksesta. Tuossa artikkelissa eräs vaimonsa menettänyt vanhempi mies kertoi tilalle tulleesta yksinäisyydestä. Suuri joukko ns ystäviä oli kaikonnut miehen arjesta. Jäljelle oli jäänyt vain ystävien ydinjoukko.

Artikkeli pani ajattelemaan. Miehen hätähuuto oli koskettava. Miten voi olla mahdollista, että nykyaikana yksinäisyys vain lisääntyy? Siitäkin huolimatta, että meillä on tänä päivänä tekniikan lisäksi melko hyvin toimiva vanhustenhuolto. Puhumattakaan niin sanotun kolmannen sektorin merkityksestä. Ja tämän blogin olen rajannut vain ikäihmisiin. Myös nuorilla omat syrjäytymisongelmansa.

Me kaikki tiedämme, että ikäihmisten määrä vain lisääntyy yhteiskunnassamme. Suuret ikäluokat ovat eläköityneet. Näin ollen hoitojen ja aktiivitoimintojen määrä kasvaa kasvamistaan. Tutkimuksista tiedämme myös, että noin 10 prosenttia eläkeläisistä elää yksinäisyydessä. Heistä arviolta noin puolet kärsii todella paljon yksinäisyydestä. Samalla tuo yksinäisyys ruokkii vain pahoinvointia ja voi tuoda tullessaan muita sairauksia.

Mitä tukitoimiksi ja lääkkeeksi? Monet tutkimukset osoittavat, että aktiivisuudella, yhteisöllisyydellä ja esimerkiksi liikunnalla on suuri positiivinen merkitys ihmisen hyvinvointiin. On jopa toteennäytetty, että liikunnalla olisi näistä suurin merkitys. Tästä lääkäri Pehr Löv kirjoittaa ansiokkaasti Österbottens Tidningissä 3.3.2020. Hän viittaa kirjoituksessaan moniin kansallisiin ja kansainvälisiin tutkimuksiin. Ollaksemme terveempiä, tarvitsemme aktiivista ja tasapainoista elämänlaatua.

Mutta palataanpa vielä hetkeksi tuohon mieheen, joka koki yksinäisyyden kasvot. Jossain hänen sanoissaan pilkahti kuitenkin vielä toivon valo. Se oli hänen koiransa ja matkailuauto. Hän suunnitteli jo tulevan kesän matkoja. Tämä tuntui hetken hyvältä.  

UNELMASTA TOTTA

Olin seitsenvuotias, kun sain ensi kosketukseni jalkapalloon. Ylpeänä pyörailimme veljeni kanssa Vaasan Hutoniemenmäeltä nykyisen Aalto puiston kentälle. Sieltä kaikki alkoi. Minulla oli ensi kerran päälläni oikea jalkapallopaita. Se oli sininen Prestonin paita. Vanhemmalla veljelleni oli vihreä Arsenalin paita. Miksi paidat olivat tuon värisiä, en tiedä. Sen kuitenkin muistan, että tuuli hulmusi ihanasti paitojen sisään, kun kaksi onnellista poikaa pyöräili kentälle. Seurani oli HuPa ja kyseessä oli nappulaliiga.

Sieltä siis kiinnostukseni jalpalloon alkoi. Siitä on 62 vuotta ja saan edelleen olla mukana. Jos katson takapeiliin niin näen tuhansia kilometrejä, tuhansia pelejä, satoja koulutustilaisuuksia, satoja kokouksia jne, jne. Olen saanut vaikuttaa lajimme parissa pelaajana, valmentajana, huoltajana, erotuomarina, kouluttajana, erotuomaritarkkailijana, otteludelegaattina jne. Viime vuodet ovat kuluneet luottamustoimissa niin piirin kuin liitonkin tehtävissä. Nyt istun junassa ikionnellinena siitä, että Suomen EM-kisapaikka varmistui eilen. Sain olla paikalla todistamassa suurta jalkapallojuhlaa.

Tuo hetki oli minullekin unelmien täyttymys. En ollut yksin. Tunnelataus oli toki korkealla. Voiton hetkellä tuntui, että tehty työ ei ole mennyt hukkaan vaikkakin matkalla on ollut myös synkkiä hetkiä. Kiitos kaikille, jotka olette rakentaneet tämän hetken mahdolliseksi. Kaikki

Olisin toivonut, että entiset liiton puheenjohtajat Pekka Hämäläinen ja Pertti Alaja olisivat myös saaneet kokea Töölön stadionin loppuhuipennuksen. Toisin oli kuitenkin päätetty. Ehkäpä kuitenkin Pera ja Pekka hymyilevät siellä jossain ja toteavat: "Hyvin tehty pojat".

Unelma on täytetty. Tästä on hyvä jatkaa. Iloitaan riemukkaasti. Iloitaan myös muiden lajien menestyksistä. Kaikille on tilaa, niin kuin laulussakin sanotaan.

OLEN ISÄ

Muutaman päivän kuluttua vietämme jälleen isänpäivää. Lapset todennäköisesti muistavat isiä laulamalle ja lahjoja tuoden.

Minäkin olen isä. Mutta en odota lahjoja. Minulle riittää aivan erilaiset asiat. Minulle riittää se , että kelpaan omana itsenäni
isänrooliini.

Minun nuoruudessa ei isänpäivää vietetty. Ei se sopinut sodan jälkeiselle sukupolvelle. Sodan jälkeinen yhteiskunta yritti päästä jaloilleen. Tulevaisuuden rakentamisessa riitti kaikille työtä ja jokaisella oli oma paikkansa.

Itse en muista, että olisin koskaan istunut isäni sylissä. Se ei kuitenkaan merkitse etteikö minusta välitetty. Omat vanhempani pitivät aina tärkeänä sitä, että me pojat saimme koulutuksen, ruokaa ja huolenpidon. 70-luvun puolivälissä minusta tuli ensi kerran isä. Ensin syntyi tyttöni ja sitten poikani. En minäkään osannut tarjota syliäni. Rakensin uraani ja juoksin pallon perässä ympäri maailmaa. Ei minulla ollut harmaata aavistustakaan siitä, mitä on olla isä. Uskon kuitenkin, että läsnäoloni huomattiin ja aistittiin. Lapseni tiesivät ja tunsivat, että siellä hieman takaosassa olen minä: Isä. En missään sivuosassa, vaan hieman heidän äitinsä takana. Hänen takanaan, joka tarjosi sen lämpimän sylin. Riitti, että olin läsnä.

Nyt minulla on viisi rakasta lastenlasta, enkä vieläkään oikein osaa olla isä. Tosin aikuisena osaan paremmin analysoida elämän tapahtumia ja seurauksia. Näin haluan uskoa. Minä toivon koko sydämestäni, että lapsenlapseni kokevat lapsuuden sylin. Tyttöjen vanhemmat ymmärtävät ajan hengen paremmin kuin minä aikoinani  Minä olen jälleen siinä takana. Siinä on hyvä olla. Tukena. Kuvakulmat ovat vain hieman vaihtuneet, mutta taustalla on kuitenkin lämmin syli.

Isänpäivä ei ole minulle kukkapuskia tai "skumppaa". Se on välittämistä ja sylin tarjoamista. Takapeiliin ei kannata katsoa, vaan on rakennettava sydämen linnake, jonka keskiössä on rakkaus ja lämmin syli. Siinä meille tavoitteita.

HYVÄÄ ISÄNPÄIVÄÄ KAIKILLE

YHDEN MIEHEN ONNEA

Meille kaikille onni avautuu varmasti eri lailla. Sen minkä joku saattaa tuntea onneksi tai onnen sirpaleeksi , joku saattaakin tuntea aivan eri lailla. Jopa murheeksi.

Minulle aamu valkeni hienosti. Jos herätessäni näen katon paneelit, olen onnellinen. Höpötystä, toteaa joku. Niinpä, mutta ikävämpää olisi, jos ei aamun kattopaneeleita näkisin.

Niinpä siis muutaman kahvikupin  jälkeen lenkille. Minulla ja kaverillani  on jo monien vuosien aikana ollut tapana käydä tiistaisin lenkillä. Aiemmin kävimme torstaisin, mutta tiistaiaamupäivä sopii nykymenoomme paremmin. Matka on aina sama. Ja sitä ei sitten muutella. Kilometrejä kertyy 6,07 ja aikakello ilmoittaa siihen menevän aikaa 1,07 h. Lenkki on muuten mielenkiintoinen. Nopeasti laskettuna sivallamme viiden kaupunginosan alueella. Monessakaan kaupungissa tämä ei ole mahdollista. Kertoo hienosti siitä, miten idyllinen kaupunkimme Pietarsaari on. Onnea on kaveruus ja se, että kotikaupunki tarjoaa mahdollisuuksia.

Iltapäivällä onkin sitten parlamentin vuoro. Kokoonnumme miesjoukolla keskustelemaan ajankohtaisista asioista. Tämä ei olekaan mikään tavallinen "ukkokerho". Ei toki. Meillä on aina etukäteen laadittu ohjelma. Ja tietysti puheenjohtaja, joka pitää tiukkaa keskustelukuria. Tänään ratkomme mm. sitä: Matkustammeko Turkkiin enää ollenkaan? Miksi Tanska on alkanut tehostetut tarkastukset Ruotsin rajalla? Ilkka ja Pohjalainen yhdistyvät? Optima täytti 60-vuotta.Sikurimuseo on myynnissä. Ja paljon muuta.
Onnea on yhteisöllisyys ja ystävien tapaaminen. Ja hyvä iltapäiväkahvi. Totta kai.

Illalla sitten on vuorossa futismaaottelu SUOMI-ARMENIA. Elintärkeä peli huuhkajille. Tuona aika Koskelassa valitsee melkoinen hiljaisuus. Keskittyminen ja omien kannustaminen on silloin tärkeintä. Kohti suuria areenoja on miesten ja miksei naistenkin mieli. Onnea on, kun saa pitää omiensa puolta oman harrastuksen puitteissa.

Illalla, nukkumaan mennessä on taas hieno katsoa kattopaneeleita ja todeta iltarukouksen myötä olevansa onnellisessa asemassa. Pienistä sirpaleista on miehen tämän päivän onnenpalikat rakennettu. Mutta ne kantavat edelleen.


 

AVARTAVA MATKA PUOLAAN

Minulla oli viime elokuussa mahdollisuus vierailla Puolan Varsovassa. Matkan yhtenä tarkoituksena oli tutustua Puolan kansannousujen tapahtumiin ja ylipäätään myös Puolan historiaan.

Minun täytyy rehellisesti myöntää, että tietoni noista kansannousuista olivat erittäin puutteelliset ja hatarat. Totta kai olin koulussa lukenut asiasta ja ennen matkaa yritin Wikipedian avulla täydentää tietojani. Mutta se mitä paikan päällä koin oli jotain aivan muuta kuin kirjosta oppiminen. Tähän kokemukseen liittyi vahvasti myös tunne. En ikäpäivänä osannut kuvitella mitä Varsovassa todellisuudessa tuona aikana tapahtui ja mitä raakuuksia ihmiset tuolloin kokivat. Kuinka paha ja ilkeä ja raaka ihminen voikaan olla?

Minulle tuli myös jotenkin veljeyden tunne. Yhdistin mielessäni puolalaisten kokemukset oman maamme historiaan ja niihin tapahtumiin, jotka Suomi koki 1939 - 1944. Molemmissa maissa kärsittiin ja taisteltiin vapauden puolesta.

Yksi koskettavimmista hetkistä matkallani oli se, kun varsovalaiset kunnioittivat kansannousun uhreja ja tapahtumia. Torstaina elokuun 15 pnä kello 17.00 koko Varsovan miljoonakaupunki pysähtyi. Kaupungin liikenne pysähtyi. Ratikat, linja-autot, henkilöautot, ihmiset jne. pysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta. Kirkonkellot ja autojen äänitorvet soivat minuutin ajan taukoamatta. Ihmiset seisoivat paikallaan. Ja jälleen kuin kun yhteisestä sopimuksesta minuutin jälkeen kaikki alkoivat taputtaa. Hetki teki minuun syvän vaikutuksen. Jospa me suomalaisetkin voisimme kunnioittaa sotiemme uhreja samalla tavalla?

Ei koskaan enää. Näin sanotaan yleisesti. Näin vannotaan juhlapuheissa. Mutta onko ihminen muuttunut? Asuuko pahuuden ja vallanhimo edelleen meissä? Lähes samansuuntaisia asioita tapahtuu maailmassa tänäkin päivä. Ei tarvitse kuin seurata TV-uutisia niin totuus valkenee. Mitä tapahtuu Syyriassa? Mitä tapahtuu Jemenissä? Mitä tapahtuu Afrikassa jne.? Ei siitä niin kauan ole, kun tuli roihusi Serbiassa.
Mutta siitäkin huolimatta ainoa toivomme on ihminen itse. Ihminen on ainoa, joka voi muuttua ja muuttaa maailmaa. Toivon menettäminen on kai pahinta mitä meille voi tapahtua.

Matkani jälkeen kunnioituksen puolalaisia ja Puolan kansaa kohtaa voimistui ja kasvoi. Oli avartavaa käydä tutustumassa heidän historiaan ja hieman myös heidän arkielämään. Kiitos Varsova kiitos Puola.