YHDEN MIEHEN ONNEA

Meille kaikille onni avautuu varmasti eri lailla. Sen minkä joku saattaa tuntea onneksi tai onnen sirpaleeksi , joku saattaakin tuntea aivan eri lailla. Jopa murheeksi.

Minulle aamu valkeni hienosti. Jos herätessäni näen katon paneelit, olen onnellinen. Höpötystä, toteaa joku. Niinpä, mutta ikävämpää olisi, jos ei aamun kattopaneeleita näkisin.

Niinpä siis muutaman kahvikupin  jälkeen lenkille. Minulla ja kaverillani  on jo monien vuosien aikana ollut tapana käydä tiistaisin lenkillä. Aiemmin kävimme torstaisin, mutta tiistaiaamupäivä sopii nykymenoomme paremmin. Matka on aina sama. Ja sitä ei sitten muutella. Kilometrejä kertyy 6,07 ja aikakello ilmoittaa siihen menevän aikaa 1,07 h. Lenkki on muuten mielenkiintoinen. Nopeasti laskettuna sivallamme viiden kaupunginosan alueella. Monessakaan kaupungissa tämä ei ole mahdollista. Kertoo hienosti siitä, miten idyllinen kaupunkimme Pietarsaari on. Onnea on kaveruus ja se, että kotikaupunki tarjoaa mahdollisuuksia.

Iltapäivällä onkin sitten parlamentin vuoro. Kokoonnumme miesjoukolla keskustelemaan ajankohtaisista asioista. Tämä ei olekaan mikään tavallinen "ukkokerho". Ei toki. Meillä on aina etukäteen laadittu ohjelma. Ja tietysti puheenjohtaja, joka pitää tiukkaa keskustelukuria. Tänään ratkomme mm. sitä: Matkustammeko Turkkiin enää ollenkaan? Miksi Tanska on alkanut tehostetut tarkastukset Ruotsin rajalla? Ilkka ja Pohjalainen yhdistyvät? Optima täytti 60-vuotta.Sikurimuseo on myynnissä. Ja paljon muuta.
Onnea on yhteisöllisyys ja ystävien tapaaminen. Ja hyvä iltapäiväkahvi. Totta kai.

Illalla sitten on vuorossa futismaaottelu SUOMI-ARMENIA. Elintärkeä peli huuhkajille. Tuona aika Koskelassa valitsee melkoinen hiljaisuus. Keskittyminen ja omien kannustaminen on silloin tärkeintä. Kohti suuria areenoja on miesten ja miksei naistenkin mieli. Onnea on, kun saa pitää omiensa puolta oman harrastuksen puitteissa.

Illalla, nukkumaan mennessä on taas hieno katsoa kattopaneeleita ja todeta iltarukouksen myötä olevansa onnellisessa asemassa. Pienistä sirpaleista on miehen tämän päivän onnenpalikat rakennettu. Mutta ne kantavat edelleen.


 

AVARTAVA MATKA PUOLAAN

Minulla oli viime elokuussa mahdollisuus vierailla Puolan Varsovassa. Matkan yhtenä tarkoituksena oli tutustua Puolan kansannousujen tapahtumiin ja ylipäätään myös Puolan historiaan.

Minun täytyy rehellisesti myöntää, että tietoni noista kansannousuista olivat erittäin puutteelliset ja hatarat. Totta kai olin koulussa lukenut asiasta ja ennen matkaa yritin Wikipedian avulla täydentää tietojani. Mutta se mitä paikan päällä koin oli jotain aivan muuta kuin kirjosta oppiminen. Tähän kokemukseen liittyi vahvasti myös tunne. En ikäpäivänä osannut kuvitella mitä Varsovassa todellisuudessa tuona aikana tapahtui ja mitä raakuuksia ihmiset tuolloin kokivat. Kuinka paha ja ilkeä ja raaka ihminen voikaan olla?

Minulle tuli myös jotenkin veljeyden tunne. Yhdistin mielessäni puolalaisten kokemukset oman maamme historiaan ja niihin tapahtumiin, jotka Suomi koki 1939 - 1944. Molemmissa maissa kärsittiin ja taisteltiin vapauden puolesta.

Yksi koskettavimmista hetkistä matkallani oli se, kun varsovalaiset kunnioittivat kansannousun uhreja ja tapahtumia. Torstaina elokuun 15 pnä kello 17.00 koko Varsovan miljoonakaupunki pysähtyi. Kaupungin liikenne pysähtyi. Ratikat, linja-autot, henkilöautot, ihmiset jne. pysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta. Kirkonkellot ja autojen äänitorvet soivat minuutin ajan taukoamatta. Ihmiset seisoivat paikallaan. Ja jälleen kuin kun yhteisestä sopimuksesta minuutin jälkeen kaikki alkoivat taputtaa. Hetki teki minuun syvän vaikutuksen. Jospa me suomalaisetkin voisimme kunnioittaa sotiemme uhreja samalla tavalla?

Ei koskaan enää. Näin sanotaan yleisesti. Näin vannotaan juhlapuheissa. Mutta onko ihminen muuttunut? Asuuko pahuuden ja vallanhimo edelleen meissä? Lähes samansuuntaisia asioita tapahtuu maailmassa tänäkin päivä. Ei tarvitse kuin seurata TV-uutisia niin totuus valkenee. Mitä tapahtuu Syyriassa? Mitä tapahtuu Jemenissä? Mitä tapahtuu Afrikassa jne.? Ei siitä niin kauan ole, kun tuli roihusi Serbiassa.
Mutta siitäkin huolimatta ainoa toivomme on ihminen itse. Ihminen on ainoa, joka voi muuttua ja muuttaa maailmaa. Toivon menettäminen on kai pahinta mitä meille voi tapahtua.

Matkani jälkeen kunnioituksen puolalaisia ja Puolan kansaa kohtaa voimistui ja kasvoi. Oli avartavaa käydä tutustumassa heidän historiaan ja hieman myös heidän arkielämään. Kiitos Varsova kiitos Puola.

MALMI, SOITE, VAI VAASA

Eduskuntavaalien yhteydessä käydään myös kiivaasti keskustelua sairaaloiden tulevaisuudesta. Pietarsaren Malmin sairaalaa on alasajettu ja erinnäisiä toimintoja on valitettavasti lopetettu. Vaasan keskussairaala peräänkuuluttaa minustakin aivan oiketetusti ns laajaa päivystystä. Mitä liene se sitten tarkoittaneekaa?. Samalla Vasasta kuuluu ikäviä väittämiä, että Kokkolan Soite kalastelee "sieluja" Pietarsaaresata. Soite on rakentanut jonkinmoisen kuntaliittymän toimintansa tukemiseksi. Ja Seinäjoen kanssa ei juuri kukaan halua tehdä yhteistyötä? On siinä yhtälöitä ratkaistavaksi?

Oikeastaan Pietarsaaren tilanteen pitäisi olla juuri nyt suhteellisen hyvä. Keskussairaalat kaipaavat tukea. Itsessään ne ovat liian pieniä yksiköitä. Luulisi, että keskustelua käydään joka suuntiin? Niin vain ei näytä olevan. Kuulumme Vaasan sairaanhoitopiiriin. Ja sillä hyvä?? Suunta on siis automaattisesti Vaasan ja sitä kautta Turkuun. Siitäkin huolimatta, että ihmiset äänestävät "jaloillaan" ja hakeutuvat entistä enemmän Soiteen. Jo nyt n.90 prosenttiä Pietarsaaren seudun  synnytyksistä tapahyuu Kokkolassa. Ja Pietarsaari maksaa Soitelle n 9 miljoonnaa. Eikä Pietarsaarella ole edes edustusta Soitessa. Olisiko jo aika neuvotella todellisesta yhteistyöstä myös Soiten kanssa? Sitä tarjosi jo aikoinaan ylilääkäri Sakari telimaa. Ei käynyt.

Toimittaja Sofia Grankull kyseenalaistaa minusta aivan perustellusti Östebotten  Tidningissä Vaasan keskussairaan johtajan toimintaviestin. Grankull kysyy: "Onko kaikki äitien syytä"?. Vastaus on tietenkin yksiselitteinen ei. Äidit tietävät, ett Kokkolan sairaala tarjoaa monipuolisen laadukkaan palvelun. Ja ennen kaikkea matka Pietarsaaresta on  vain n.40 km, kun Vaasaan on n 100 km.
Äitejä on aivan turha syyllistää tässä tässäkään tapauksessa. Jo pelkkä vihjailukin tähän suuntaan on ikävää.

Vaasan Sairaanhoitopiirin johtaja Marina Kinnunen on monessa tilaisuudessa painottanut malmin sairaalan vahvistamista. Vaasan toimintatavat ovat vain ajoittain olleet outoja. Nyt tämä "kalasteluväite" ontuu pahasti. Muutama vuosi sitten ambulansseja kiellettiin suuntaamasta Kokkolaan. Nytkin sairaankuljetusta ollaan viemässä Pohjanmaan pelastuslaitoksen hoiviin.  Laitokseen, johon  Pietarsaaren kaupunki ei edes kuuluu ja, jolla ei ole myöskään pelastustoimen toimintavaltuuksia kaupungissamme. Mitä itseisarvoa muutos toisi? Varsinkin nyt, kun sotemalleista ei kukaan tiedä oikeastaan mitään. Ja keskusteluja käydään myös ns. kuntamalleista .Miksi rikkoa ja muuttaa jotain, joka toimii tehokkaasti ja taloudellisesti? Odotetaan nyt ensiksi esim. uuden hallituksen linjauksia.

Ettei nyt kenellekään jäisi sitä käsitystä, että olisin Vaasan keskussairaalaa vastaan. En ole ja toivon, että Vaasa saisi laajan päivystyksen. Vaasassakin  on hyvä ja tasokas hoitotaso. Tilanne on vain Pietarsaaren kannalta se, että politiikkojen ja johtavien virkamiesten olisi rohkeasti aloitettava todelliset yhteistyöneuvottelut myös Soiten kanssa. Se ei tarkoita, että Pietarsaaren olisi vaihdettava sairaanhoitopiiriä. Se tarkoittaa yksinkertaisesti vain sitä, että neuvottelujen avulla myös Malmin toimintaa voitaisiin kehittää ja päätöksenteon yhteydessä etusijalla tulisi olla aina potilas. Ei poliittinen vallanhalu. Ei menetetä hyvää tilaisuutta. Kävi miten kävi luulen, että ihmiset jatkavat äänestämistä "jaloillaan".

VALON JUHLA

KÄYMME kohti joulua. Kukin omalla tavallamme. Kuka hiljentyen, kuka kaupoissa juosten? Yhteistä meille kuitenkin on se, että haemme sielun ja mielen rauhaa. Siihen joulun sanoma soveltuu hyvin.
Minulle joulu on valon juhla. Minä pidän erilaisista lampuista ja lyhdyistä. Oikeastaan olen hieman hurahtanut niihin. Vaimoni väittää minun jopa aavistuksen liioittelevan valoillani? Mutta ihan vilpittömästi?  Mikä onkaan hienompaa kuin pimeänä joulukuun yönä seurata esimerkiksi valaistun kotipihamaan elämää?  Lumivaipan alla maa nukkuu aivan kuin odottaen kevätauringon lämpimiä hyväilyjä.

" ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan jo pirtteihin pinoisihin..."

Pihamaalle tapaan myös sytyttää kynttilöitä edesmenneiden omaisieni muistoksi. Ajatusten myötä uskon ja toivon, että enkelit vievät mieleni ajatukset sinne kaukaisuuteen. Ja uskon, että tapaamme vielä.

HUILJAISUUTTA JA SIELUN RAUHAA. Niitä me ihmiset joululta odotamme. Joulun viettoon kuuluu kiinteästi yhdessäolo. Vaikka nykymeno onkin kaupallista, niin jossain vaiheessa me panemme kaupan oven kiinni ja antaudumme  joulun ihmeeseen. Silloin on hyvä hetken miettiä, miksi oikeastaan vietämme joulua.

" on lapsi meille syntynyt, poika annettu"
.











PIETARSAARESSA kotien ikkunoita valaisee perinteiset jouluvalot  USKO- TOIVO-RAKKAUS. Tuo perinne johtanee aina 1850-luvulle asti, jolloin ihmisten elämä oli paljon ankarampaa kuin nyt. Niinpä kaiken  nyky-yltäkylläisyyden lomassa, on paikallaan muistaa myös niitä ihmisiä, joilla asiat eivät ole  hyvin. Sydämestä annettu osuu sydämeen. Aina ei tarvitse selailla Suurta lelukirjaa. Monelle riittää vain se, että tulee muistetuksi. Joulurauha kuulu meille kaikille.

ENKELIEN MYÖTÄ HALUAN TOIVOTTAA SINULLE JA OMAISILLESI OIKEIN RAUHAISAA JOULUA  -  JAG ÖNSKAR ER ALLA EN FRIFFULL JULETID

 

 
 
 
 

LUONNON HÄTÄHUUTO

Muutama vuosi sitten ilmastonmuutoksesta puhuvaa pidettiin outona eläjänä. Vaikka moni näki omin silmin, että ilmastossamme on tapahtunut muutoksia, monet tiedemiehet vakuuttivat päinvastaista. Jäävuoret sulavat, meret lämpenevät ja saastuvat, eläinlajit harvenevat, päästöt lisääntyvät jne, jne.
Ja vieläkin kuulemme vastaväitteitä. Luin juuri, että maailman selkärankaisista eläimistä n.60% on
kohta menetetty.

Onneksi viimeaikoina on vihdoin ja viimein myös herätty. Jopa 8000 ihmistä osallistui ilmas-tomarssiin  Helsingissä. Viimeiset ilmastopäästöuutiset ovat herättäneet  myös päättäjämme. Hyvä niin, mutta toivotaan, että kannanotot johtavat  myös tekoihin. Muuten tulevien sukupolvien saama perintö saattaa olla todella surullinen.

Itse seuraan mielelläni luonnon kiertokulkua. Olen huolissani siitä, että mielestäni mm. lintukan-tamme on pienentynyt. Niin vesi- kuin pihalintujen. Kotivesieni kalakanta on vähentynyt huo-mattavasti ja vesistömme rehevöityvät. Myös hyönteisten ja perhosien määrä on laskussa. Onko meillä tulevaisuudessa pölyttäjiä? Ja kukkuuko käki vielä ensi kesänä? Siinäpä meille mietittävää?

Osaamiseni ei riitä esim metsänhoitoasioihin tai villieläinasiaan jne. Huolestumiseni perustuu lähinnä vain siihen, mitä itse olen omin silmin nähnyt ja kokenut. Lähiympäristössäni. Ne huomiot riittävät tällä hetkellä ainakin minulle. Luontomme huutaa apua. Se ei enää kauan kestä nykymenoa. Nykyisen kulutusjuhlan on loputtava tai ainakin muututtava huomattavasti. Tiedän, että se on vai-keaa, mutta siksi lähdenkin tästä ruokkimaan kotilintujani. Kesäkukkani ovat juuri vaipuneet syksyn lepoon.

Muuten, eikö olisi hienoa jos lapsemme voisivat edelleen meloa kirkkaissa vesissä, vaeltaa puhtaassa luonnossa, kerätä marjoja ja sieniä, kuunnella metsän suhinaa ja halata vaikka metsän puita. Minusta olisi.

KIITOLLISUUDELLA

Kirjoitan tätä junassa, joten kirjaimet saattaavat hieman hyppiä. Suonet anteeksi.
Luin muutama päivä sitten Österbottens Tidningistä syövän vaihtoehtohoidoista.  Artikkelin oli kirjoittanut Henrik "Otis" Othman. Kirjoituksessaan Otis kertoi avoimesti sekä omasta taistelustaan syöpää vastaan, mutta myös ihmisistä, jotka olivat turvautuneet niin sanottuihin vaihtoehtohoitoihin. Koskettavia tarinoita kaikki. Ja jokainen valitsee tiensä ja hoitonsa itse.

Minä sairastuin noin kymmenen vuotta sitten agressiiviseen syöpään. Ihan sattumalta havaitsin nielussani muutoksia. Lääkärini viesti oli shokki. Se oli suorastaan kauhea. Nopeasti Vaasaan ja sieltä Tampereelle. Tieto tuli juuri ennen joulua, joten voit vain uskoa, että jouluni oli piloilla. Päätin, etten kerro tilastani lapsilleni. Halusin kokea joulun heidän kanssaan, sillä perheeseeni oli juuri syntynyt ensimmäinen lapsenlapsi. Ja lisää oli kuulemma tiedossa.

Päätin heti luottaa lääketieteeseen. Minulle ei ollut muita vaihtoehtoja. Koin 12 tunnin leikkauksen. Sen päälle tuli rankat lääkehoidot sekä säädetys. Joka päivä kävelin TAYSiin hoitoihin. Kuntoni heikkeni, mutta missään vaiheessa en uskoni lääketieteeseen horjunut. Sain myös voimaa uskosta. Kun minut vietiin leikkaussaliin soitin levyltä Joel Hallikaisen laulaman virren 517.

Tiedän, että kuulun onnistuneisiin. Kaikille ei käy yhtä hyvin. Siksi ymmärrän tavallaan heitäkin, jotka hakevat apua mistä milloinkin. Ja jopa suurella rahalla. Ihmisen hätä on suuri ja valinta on jokaisen oma. Syövän hoidossa on edistetty suuresti viime vuosina. Mahdollisuudet ovat aivan eri luokkaa kuin aiemmin. Jos olisin sairastunut 15-vuotta sitten, uskon etten kirjoittaisi näitäkään rivejä.
Kuuluun onnellisiin. En tuomitse. En halua ohjailla. Haluan kannustaa ja tukea. Minä valitsin lääketieteen ja olen siitä KIITOLLINEN.

SEURAKUNTAMME

Olen jälleen päättänyt osallistua ensi syksyn seurakuntavaaleihin. Miksi, kysyy varmaan moni? Mitä hyötyä on koko seurakunnasta ja voiko nykyihminen enää uskoa mihinkään? Hyviä kysymyksiä ja aivan oikeutettuja. Tiedän ja ymmärrän, että uskonto ja uskominen herättää tunteita ja ajatuksia. Hyvä niin. pahempi olisi, jos emme keskustelisi asiasta. Jos kristinusko tai seurakuntamme ei kestäisi ajatuksenvaihtoja ja mielipiteitä, liikkuisimme tosi heikoilla jäillä. Enkä minä halua paasata. Enemmänkin tarjota vaihtoehtoja.

Minut on kasvatettu kristinuskoon. Ei pakotettu, vaan olen saanut itse valita tieni. Elämäni alkuaikoina olin tosi epäileväinen ja hauras uskossani. En millään tahtonut hyväksyä kristillisiä ajatuksia? Monesti peitin asiat uniformun alle. Eihän iso mies saanut tunteita näyttää? Olit heikko?
Vai olitko? Varmasti monilla on samanlaisia kokemuksia.

Mutta maailma opettaa ja kokemukset tuovat varmuutta. Minulle tuo hetki tuli, kun sain syöpäleikkauksen yhteydessä tavata suojelusenkelini. Olen siitä Sinulle varmaan kertonut aiemmin. Nyt moni ehkä toteaa?. Höpö, höpö. Kunnioitan sitäkin mielipidettä, sillä elämään kuuluu erilaiset asiat.Toki myönnän senkin, että iän myötä nämä asiat lähenevät. Mutta oikeastaan, onko tämä joltain pois?


Seurakuntatyö on moninaista. Siihen kuuluu Jumalanpalveluksen lisäksi mm. nuoriso- ja diagoniatyö. Seurakuntani ei unohda myöskään vanhuksia. Heille tarjotaan moninaisia palveluja. Ja kukapa ei olisi käynyt rippikoulua Merilässä. Puhumattakaan laajasta musiikkitarjonnasta. Eräs asia, joka usein myös unohdetaan on se, että seurakunnallamme on kapungissamme suuri merkitys suomenkielisen kulttuurin vaalijana.. Seurakuntavaaleissa on monia hienoja ehdokkaita. Käytä siis äänioikeuttasi!