EMPATIAA

Vaasalaiskansanedustaja Susanna Koski on viimeaikoina joutunut kovaan myllytykseen lausuntojensa vuoksi. Edustajaa on syytetty muun muassa sosiaalisessa mediassa empatian puutteesta. Välillä keskustelu on käynyt melko myrskyisenä. Siitä onko Koskella empaattisia taipumuksia vai ei, ei minulla ole oikeastaan mitään vankkaa käsitystä. En voi sanoa tuntevani ihmistä kovinkaan hyvin. Olen tavannut hänet Pohjanmaa maakuntaliiton kokouksissa muutaman kerran,. Joten jokainen tehköön tykönään asiasta omat johtopäätökset

Minua kiinnostaa keskustelussa enemmänkin empatia sisäinen olemus ja mitä se empatia oikeastaan on? Onko se sisäinen taito, opittu käytösmalli vai esimerkiksi pelkästään vuorovaikutuksen omaksumista? Vai onko se aivan jotain muuta? Onko sympatia ja empatia sama asia? Uskonpa, että meillä kaikilla on siitäkin hieman erilaisia käsityksiä? Sen kuitenkin tiedän, että meitä suomalaisia pidetään yleisesti ottaen melko epäsympaattisena kansana. Miksiköhän?

Lyhyesti:

Minulle sympaattinen ihminen on sellainen, joka kykenee samaistumaan toisen ihmisen tunteisiin.
Aina ei niitä tarvitse ymmärtää. Pääasia on, että ihminen pystyy myötäelämään ja tuntemaan toisen ihmisen kanssa.  Sympatiassa tavallaan oma näkökulma säilyy. Kuitenkin niin, että se sulautuu toisen ihmisen tunnemaailmaan

Empaattinen ihminen on mielestäni sellainen henkilö, joka pystyy asettamaan itsensä kanssaihmisen asemaan. Empatia on kykyä ymmärtää toisen  ihmisen tunteita. Tällöin omalla näkökannalla ei ole suurtakaan merkitystä.  Pääasia on, että ottaa toiset ihmiset huomioon ja ainakin pyrkii ymmärtämään toisen ajatuksia. Empaattisuus onkin osaksi geeneissä peritty ominaisuus. Mutta toki sitä voi myös harjoitella. Vaarana on tällöin niin sanotusti yliampuminen ja teennäisyys. Silloin ei enää puhutakaan empaattisuudesta.

Oli nyt asian laita niin tai näin, niin me kaikki tarvitsemme joskus tukea ja kannustusta. Silloin vierellä on hyvä olla joko sympaattinen tai empaattinen ihminen. Ja jos minä saisin valita, valitsen empaattisen. Jo vain siksi, että olen havainnut itsessäni piirteitä ja taipumuksia, jossa toisen ihmisen myötäeläminen on tukenut matkaani.  Tuntuu hyvältä, kun saa myötätuntoa ja ymmärrystä. Tuntuu hyvältä ja rauhoittavalta, kun havaitsee, että minutkin on otettu huomioon. Eikä se ole itsekkyyttä. Pikemminkin inhimillisyyttä

Että tämmöistä tällä kertaa: Hieman filosofiaa

KEVÄTTÄ RINNASSA

Minä olen selvästi niin sanottu kevätihminen. Heti kun kevätauringon säteet hyväilevät keväthankea, minussa alkaa tapahtua. Onko se sitten hormoonien myllerrystä tai vanhuuden höperyyttä, en tiedä. Mutta onnekseni olen huomannut, että monella muullakin on samansuuntaisia tuntemuksia.

Kevään korvalla minusta tulee rauhaton. Ensimmäinen merkki siitä on, että minun pitää päästä huvilalle. Keinolla meillä hyvällä. Ihan vaan tarkistamaan, että paikat ovat kunnossa. Siinähän ei kai sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta kun minä alan heti etsiä eläinten jälkiä keväthangelta. Vieläkö kurreorava on elossa? Onko saarelle tullut uusia asukkaita?  Ovatko metsän ystäväni selviytyneet talven  pakkasista? Kaikki pitää tarkistaa. Se on minulle tärkeää. Kesä tulee vasta, kun västäräkkiystäväni on palanut ja joutsenpariskunta on laulanut suven tervetulleeksi.

Toinen kevätheikkouteni on veneen kunnossapito. Jo nyt kierrän veneeni ympärillä malttamattomasti. Siitäkin huolimatta, että veneen ympärillä on suuret lumikasat ja koko paatti on sinisen pressun alla. Ei siis toivoakaan , että kevätkunnostus olisi vielä ajankohtaista. Mutta siitä huolimatta. Minusta on kiva tarkistella asioita ja suunnitella kunnostus tarkasti. Sitten ja sitten teen sen ja sen? Ja täytyy minun tunnustaa, että annan muutaman tuttavallisen taputuksenkin veneelleni. Ihan kuin varmistaen, että olemme edelleen kavereita. Ja että kesällä huristellaan.

Kolmas heikkouteni ovat minun perennat. Juuri nyt ne ovat turvallisesti paksun lumikerroksen alla. Mutta siitä huolimatta käy silloin tällöin kuoputtamassa ja tsekkaamassa ovatko taimet hengissä. Eihän lumen alla mitään näkyvää elämää vielä ole. Kyllä minä sen tajuan. Mutta ihan vaan varmuuden vuoksi asia on  tarkistettava. Voi anna ja pala! Kyllä kevätaurinko on saanut ukon sekaisin.

No minun kevääseen kuuluu tietenkin jalkapallokauden lähtölaukaus. Koko talvi on seurattu pelejä hallissa ja nyt sitten pikkuhiljaa päästään ulkokentille.  Valitettavasti en tänä vuonna en päässyt Veikkausliigan avajaistilaisuuteen. Olisi ollut kiva tavata vanhoja tuttuja. Tuossa tilaisuudessa tapaa myös uusia jalkapallokavereita. Senkin takia olisi ollut mukava olla paikalla. Onneksi kevättä ja kesää piisaa, joten on vain iloisesti todettava: " Kentillä tavataan."

HYVÄÄ KEVÄTTÄ TEILLE KAIKILLE. NAUTTIKAA KEVÄTAURINGOSTA

JORDANIA

Jordaniaan. Kyllä vaan. Viimeinen lomamatkamme suuntautui Jordanian kuningaskuntaan. Agaban kaupunkiin, joka sijaitsee aivan Israelin, Egybtin ja Saudi Arabian kyljessä. Muitakin rajanaapureita on ja näiden naapurivaltioiden vaikutuksen aistii hyvin Agabassa.

Täytyy  rehellisesti myöntää, ettei Jordania ollut minun ajatukseni. Ei tullut heti mieleen. Minun aatoksissa olivat Teneriffan aurinko ja lämpimät allasvedet. Mutta kun meillä asuu eräs nainen, jota vaimoksi kutsutaan. Kaikki alkoi siitä, kun meille tuli eläkeläislehti, jossa mainostettiin Jordaniaa. "Tässä se on! Tänne me lähdetään, minulle ilmoitettiin" ! Ja niinhän siinä tietenkin kävi ja pian istuimme " kuninkaallisesti" Jordanian Royal Wingsin  kyydissä . Kuninkaallisesta kyydityksestä ei kuitenkaan ollut tietoakaan , sillä kone oli ahtain kone, jossa olen istunut. Ja sitäpaitsi palvelu oli tosi surkeaa. Miehistö otti jopa pikku tirsat koneen takaosassa lennon aikana

Musta=abbasidien dynastia
Valkoinen= umaijadeanien dynastia
Vihreä= fatimidejioen dynastia
Kolmio= edustaa hasemiitteja
Tähti= arbiväestön yhtenäisyys sekä Koraanin seitsemän
            ensimäistä säettä


AKABA, Jordanian ainut satamakaupunki oli pieni viehättävä kaupunki aivan Jordanian eteläpuolella  Ei siellä hirveästi nähtävää ollut, mutta se mikä miellytti oli ihmisten ystävällisyys  ja turvallisuus. Mitään ei tarvinnut pelätä eikä kauppiaatkaan "tuputtaneet" tavaroitaan. Kaupunki on täynnä pieniä ravintoloita ja kahviloita sekä kauppoja. Mukava kaupunki kaiken kaikkiaan.

AKABAN KESKUSAUTIO






Kun Jordaniassa käy, on ehdottomasti käytävä tutustumassa Petran rauniokaupunkiin. Tätä mahdollisuutta ei kannata menettää. Petran rauniokaupunki tunnetaan erityisesti kiveen kaivetuista arkkitehtuurista ja pitkästä kapeasta Sig-solasta, joka vei itse kaupunkiin. Tuo sola on yli kilometrin pituinen ja kapeimmillaan se oli pari/kolme metriä. Solan pääkohde oli Petran "aarrekammio" Al Khazneh. Nimi tullee vanhasta Mooses-legendasta. Todellisuudessa se on hautamonumentti. Mutta oli mitä oli, koko Petra oli todella suuremmoinen kokemus "lakeuden pojalle". Oli hienoa kuulla, että suomalainen professori Jaakko  Frözen oli tehnyt tutkimuksia Petrassa. Petrassa pääsi liikkumaan myös mukasti  hevos- ja aasikyydillä

 PETRAN AARREKAMMIO

  

SOLANÄKYMÄÄ PETRASSA

ALAS, ALAS KOHTI "AARREKAMIOITA"






Kolmantena päivänä tutustuimme Jordanian aavikkoon ja seikkailimme jeepeillä Arabian Lawrencen jälkiä noudattaen. Muistattehan tuon filmin, jossa pääosaa näytteli Peter O´Toole. Todellisuudessa Arabian Lawrence oli brittiläinen sissisodan isäksi kutsuttu Thomas Edward Lawrence. Kun lukee tuon kaverin historiaa, ei voi kuin ihmetellä miehen tarmokkuutta. Kovapäinen seikkalija. Kävimme solassa, jossa hän oli piileskellyt ottomaaneja. Tuon solan kupeessa oli beduiinikylä, jossa saimme nauttia parhaan maistamani "rosvopaistin". Se nostettiin suoraa kuumasta maakuopasta ja tarjoiltiin tuoreena. Kannattaa ehdottomasti varata  Wadi Rum- retki, jos vierailet Akabassa.

ARABIAN LAWRENCEN PIILOPAIKKA






Meille oli varattu vielä mahdollisuus tutustua Kuolleeseen mereen. Valitettavasti meri jäi tällä kertaa flunssan takia kokematta. Mutta Jordaniaanhan voi tutustua udelleen. Maa oli erittäin rauhallinen, vaikka siellä on kuulemma 4,5 milj. pakolaista. Mitään ei tarvinnut pelätä. Ihmiset olivat ystävällisiä ja auttavaisia. Näin ollen voin vaan todeta vaimoni olleen jälleen kerran oikeassa. Me koimme ja näimme jälleen uutta.

Ps. Jordanian kuningas tai pääministeri.Jos satutte lukemaan blogini, niin tehkää jotain niille muovipulloille, joita lojuu pitkin kauniin maanne aavikkoa. Ne eivät kuulu sinne. Kierrätys olisi poikaa!

KIRJOITTAMISEN TUSKAA

Olen tämän vuoden aikana aloittanut blogikirjoitteluni useaan otteeseen. Olen aloittanut kirjoittamisen  Suomen Palloliitosta, kirkon organisaatiosta, ihmisen seksuaalisuudesta, tunteiden merkityksestä ihmiselle jne, jne. Kaikki nuo tekstit ovat kuitenkin  jääneet luonnosvaiheeseen. Enkä tiedä miksi?  Ajatusjuoksuni on katkennut tai lähtenyt omille teille. Oloni on  ollut jotenkin rauhaton, enkä ole saanut itsestäni mitään irti. Päässäni on ollut tunteiden ja mielikuvien sekamelska.

Niin kuin totesin,  en tiedä syytä saamattomuuteeni. Laiskuutta se ei ole. Sen tiedän. Jopa viime yönä heräsin mietiskelemään elämän "suuria asioita". Agendalla oli fyysisen ja psyykkisen voiman vertailu. Kaikki alkoi siitä, kun näin TV:stä ennakkomainoksen ohjelmasta Suomen Paras Palomies. Täytyy rehellisesti myöntää, että vähäiset hiuskarvani nousivat pystyyn. Siitäkin huolimatta, etten ole nähnyt sekuntiakaan koko ohjelmasta.  Mainoksessa kymmenen fyysisesti trimmattua palomiestä esitti jonkinmoista ihmemiesmallia . Juoksipa yksi heistä rakennetun seinänkin läpi. Minulla on jonkinmoinen kokemus palomiehen työstä. Tiedän, että työ vaatii fyysistä kuntoa. Totta kai. Mutta yhtälailla palomiehen toimenkuvaan kuuluu myös psyykkinen vahvuus. Tuossa etukäteismainoksessa ei siitä ollut tietoakaan. Toivon vain ettei ohjelmassa keskitytä vain voiman käyttöön. Palomiehen työ vaatii hyvän fyysisen kunnon lisäksi paljon, paljon muutakin ( henkistä voimakkuutta, kekseliäi-syyttä, teknistä osaamista, ryhmätyötä, itsenäisyyttä, ongelmien ratkaisutaitoa. lojaalisuutta jne, jne ) Itse pidän parhaana palomiehenä henkilöä, joka omalla toiminnallaan pystyy estämään onnettomuuksia. Ja jos sitten pitää toimia, silloin tehdään. Matchomiehet tai naiset eivät palomiehinä pärjää.

Ja sitten takaisin otsikkoon. Kirjoittamisen tai luomisen tuska on oikeastaan aika mielenkiintoinen ilmiö. Uskon, että sen on kokenut meistä useimmat.  Blogini alkuvaiheessa ajattelin, että siihen voi kirjoittaa lyhyesti ajatuksiani  ja saan sitä kautta purkaa tuntojani ja päästää jopa ulos kaikki ne sanat ja ajatukset, jotka ovat ankkuroituneet mieleeni. Ei se kuitenkaan ole ollut aivan helppoa! Juttuja toki on tullut, mutta ne tahtovat rönsyillä ehkä hieman liikaa. Olisiko itsekritiikin paikka?
Toisaalta kirjoittaminen tuo jonkinlaista tyydytystä. Siinä on taianomaista ihanuutta. Kun saa tekstin valmiiksi tuntee iloa ja tyydytystä. Ja, jos joku vielä jaksaa lukea kirjoituksiani, se ilahduttaa minua. En minä mihinkään taideteostasoon pyri. Minulle riittää tällä hetkellä tavanomainen taso. Ja, jos joku pahastuu kielioppivirheistä ja/ tai pilkkusäännöistä, kannattaa hakea uusia vaihtoehtoja.


 .

YHTEISKUNTAMME RAKENTAJAT

Olen kotoisin Vaasasta. Sen pienestä Huutoniemen kaupunginosasta. Vanhemmat ihmiset kutsuvat aluetta "Pakaksi". Nimi johtunee ruotsinkielisestä sanasta Backa ( = mäki ). Ja toden totta. Mäellähän me asuimme.Huutoniemi nimi tullee siitä, että aikoinaan mäelle tultiin veneellä ja veneet "tilattiin" vastarannalta huutamalla. Asuin myös vuosia nykyisen Aalto puiston alueella. Silloin nimi oli Neekerikylä. Nimi tullee siitä, että asuintalot olivat pääosin tummia. Alue oli perinteistä työväenaluetta. Ihmiset kävivät pääosin töissä "rompalla" (=Strömberg). Elimme siis ikään kuin tehtaan varjossa. Turvallisesti ja kaukana kaupungin pahuudesta. Matkaa Vaasan keskustaan oli n 5 km.

Huutoniemen kotitaloni

 Myös minun vanhempani olivat tehtaan väkeä. Isäni oli hitsaaja, joka hankki elantomme muistaakseni G-tehtaalla.Äitini oli ensin töissä kaupungilla SOK:lla mutta siirtyi sitten rompalle, kunnes jäi myöhemmin kotiin hoitamaan meitä poikia. Elimme hyvinkin vaatimattomissa oloissa. Kodissani ei ollut vesijohtoja ja vessatkin olivat niin sanotuja ulkohuusseja. Vesi haettiin kärryillä ja ämpäreillä yleisestä kaivosta. Se oli yleensä meidän poikien tehtävä. Talo lämmitettiin puilla. Itse talo oli hatara. Talvella vesisanko jäätyi useasti sisällä. Elinympäristömme oli siis hyvinkin vaatimaton. Mutta talo oli kotimme, jossa vanhempamme ohjasivat meitä poikia kohti elämän haasteita. Meitä oli neljä poikaa: Kaj, Kari, Krister ja Klaus. Vaikka olomme olivatkin haastavat, vanhempani katsoivat aina, että meillä oli jotain syötävää ja päällepantavaa. He olivat myös kaukaa viisaita, sillä he arvostivat koulutusta. Vanhempani panostivat aina meihin poikiin ja mahdollistivat koulutuksemme. Se oli siihen aikaan ja niissä olosuhteissa vertaansa vaille oleva uroteko. Laulun sanoin: "Meistä tuli professoireita, pelastusjohtajia, kirkkoherroja, yrittäjä/opettajia".

Vanhempani ikäluokka rakensi veteraanien kanssa sodanjälkeisen Suomen, josta me nuoremmat saisimme olla kiitollisia. He kehittivät meille koululaitoksemne, sosiaaliturvamme, terveydenhoitomme jne. Maksoivat sotavelkamme ja loivat vapaan tasa-arvoisen länsimaisen yhteiskuntamme. Tätä asiaa on vain aina joskus vaikea muistaa vallitsevan yltäkylläisyyden keskellä. Kehitys on ollut valtavaa ja edistystä on tapahtunut, mutta jotenkin minua huolestutta tulevaisuuden näkymät. Siksi käytävät presidenttivaalitkin ovat tärkeitä. Vaikka presidentti onkin pääasiassa ulkopoliittinen tiennäyttäjä ja vaikuttaja, minulle hän on myös arvojohtaja, joka esimerkillään, teoillaan ja kannanotoillaan vaikuttaa myös maamme sisäpolitiikkaan.

ANTAUDU JOULUN IHMEESEEN

USKON, että meillä kaikilla, tai ainakin suurimalla osalla meistä , on myönteinen suhtautumien ja asennoituminen jouluun. Siitäkin huolimatta, että jouluun liittyy usein kahtiajakoisuutta. Osa meistä jopa pelkää joulua. Riitänkö minä? Olenko muistanut kaiken? Onko lahjoja tarpeeksi. Jne. jne.... Joulun lähestymien aiheuttaa usein stressiä ja turhautumista.
Nykymenossa joulun perimmäinen sanoma on saattanut unohtua ja olemme sopeutuneet ja jopa suostuneet joulun kiireeseen. Ei siinäkään varmaan mitään pahaa ole. Se nyt vain on näin. Uskon kuitenkin, että sisimmässään  ihminen kaipaa joulun rauhaa ja hiljaisuutta. Mieleen tulevat lapsuuden ja ajat ne ihanat muistot, joita esimerkiksi koulun kuusijuhlat tuovat mieleen. On siis aika herkistyä ja suostua joulun ihmeeseen.

" näin sydämeeni joulun teen, ja mieleen hilaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen"

HILJAISUUTTA. Sitä me ihmiset kaipaamme. Hiljaisuutta, yhdessäoloa ja lähimmäisen rakkautta. Niitä me ihmiset kaipaamme. Todellisuudessa nykymeno ei oikein aina vastaa huutoihimme. Joulua on joskus vaikea tavoittaa.
Minulla on tapana rakentaa kotipihalleni pieni valomaja. Valoverhon eteen sytytän kynttilät veljilleni omaisilleni ja ystävilleni. On pimeää. Kynttilöiden loisteessa katson ylös pimeään avaruuteen ja lähetän viestini. Toivon, että enkelit vievät mieleni ajatukset sinne kaukaisuuteen. Ja uskon, että majatalossa on vielä tilaa ja että tapaamme vielä.

"sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu"

ENKELEILLÄ on meille ihmisille suuri merkitys. Enkelit ovat sanansaattajia ja he toteuttavat Jumalan sanomaa. Kun pyydät enkelien apua, toteutat Jumalan tahtoa. Ei hän olisi muuten valinnut enkeleitä sanasaattajakseen. Muistathan:

"enkelit ensin. paimenille lauloi"

Enkeleitä voit myös pyytää joulun rauhaa. Se kuuluu meillä kaikille. Suostu siis joulun ihmeeseen

ENKELIEN MYÖTÄ HALUAN TOIVOTTAA SINULLE JA OMAISILLESI OIKEIN RAUHAISAA JOULUA -  JAG ÖNSKAR ER ALLA EN FRIDFULL JULETID

GRACIAS ALAVIDA

Istun sunnuntaiaamuna ja seuraan tv:stä Inhimillinen tekijä ohjelmaa. Toimittaja Kaj Kunnas,  aivotutkija Mona Moisala ja ex-poliisi Jari Salonen kertovat sairastumisestaan. He ovat kokeneet aivoinfarktin. Sairauden, joka meille useimmille tuo lähinnä pelontunteisia ajatuksia. Kun kuuntelee noiden viisasten , herkkien ihmisten ajatuksia, tunnelma ikäänkuin valaistuu. Minunkin huoneeseeni tulee heidän vältyksellään rauha. He puhuvat kiitollisuudesta, ei katkeruudesta. He ovat läsnä. He puhuvat "tästä hetkestä". Kajtsu lainaa urheilutermiä " Nyt on maailman tärkein hetki" ja toteaa lopuksi: "Elämälle kiitos".

En voi, enkä osaa asettua heidän rooliinsa. Eikä minun ehkä tarvitsekkaan. Mutta heidän sanomaansa voin kuunnella ja jopa toivoakseni oppiakin niistä jotain. Ihastelen heidän valoisuuttaan ja sitä positiivisuutta, jota he haluavat välittää. He ovat kaikki olleet "rajan" lähellä ja kuitenkin he jaksavat edelleenkin luoda meihin muihin uskoa. Kiitos, että olette. Ja kiitos, että uskallatte kyseenalaistaa ja kysyä: "Eikö mikään enää riitä?"

En voi sille mitään, mutta omat ajatukseni palautuvat ohjelman myötä vuoteen 2008, jolloin sairastuin vakavasti. Koin elämän muutoksen ja iskun, joka oli lamauttaa minut. Olin jopa hetken valmis luovuttamaan ja antamaan periksi, vaikka ulospäin yritin näytellä virkeää ja reipasta. Olin
kuitenkin sisältä pirstaleina, sillä koin tulevaisuuteni näkymät tosi heikoiksi. Onneksi kuitenkin usko voitti ja onnistuin ja nyt voin kiitollisena todeta kuten Kaj Kunnas: "Gracias alavida".

TV-haastateltavat totesivat elämänsä muuttuneen rauhallisemmaksi ja tasaisemmaksi. Minulla kävi juuri päinvastoin. Tai ainakin koin niin. Minusta tuli niin sanotusti yliaktiivinen ja minun piti sairauteni jälkeen saada maailma valmiiksi heti. Näin jälkeenpäin ajateltuna ehkä oli kuitenkin näin parempi. Sängyn pohjalle jääminen olisi vienyt minut turmioon. Olen siitä varma. Nyt vain on opeteltava ottamaan elämä hieman rennommin. Siinäpä onkin  meikäläisellä tehtävää, sillä ihmisluonto pistää edelleen hanttiin.

Inhimillinen tekijä- ohjelma oli taas herätyskello ja antoi ainakin minulle ajattelemisen aihetta.
Kannattaa katsoa ohjelma uusintana.