JORDANIA

Jordaniaan. Kyllä vaan. Viimeinen lomamatkamme suuntautui Jordanian kuningaskuntaan. Agaban kaupunkiin, joka sijaitsee aivan Israelin, Egybtin ja Saudi Arabian kyljessä. Muitakin rajanaapureita on ja näiden naapurivaltioiden vaikutuksen aistii hyvin Agabassa.

Täytyy  rehellisesti myöntää, ettei Jordania ollut minun ajatukseni. Ei tullut heti mieleen. Minun aatoksissa olivat Teneriffan aurinko ja lämpimät allasvedet. Mutta kun meillä asuu eräs nainen, jota vaimoksi kutsutaan. Kaikki alkoi siitä, kun meille tuli eläkeläislehti, jossa mainostettiin Jordaniaa. "Tässä se on! Tänne me lähdetään, minulle ilmoitettiin" ! Ja niinhän siinä tietenkin kävi ja pian istuimme " kuninkaallisesti" Jordanian Royal Wingsin  kyydissä . Kuninkaallisesta kyydityksestä ei kuitenkaan ollut tietoakaan , sillä kone oli ahtain kone, jossa olen istunut. Ja sitäpaitsi palvelu oli tosi surkeaa. Miehistö otti jopa pikku tirsat koneen takaosassa lennon aikana

Musta=abbasidien dynastia
Valkoinen= umaijadeanien dynastia
Vihreä= fatimidejioen dynastia
Kolmio= edustaa hasemiitteja
Tähti= arbiväestön yhtenäisyys sekä Koraanin seitsemän
            ensimäistä säettä


AKABA, Jordanian ainut satamakaupunki oli pieni viehättävä kaupunki aivan Jordanian eteläpuolella  Ei siellä hirveästi nähtävää ollut, mutta se mikä miellytti oli ihmisten ystävällisyys  ja turvallisuus. Mitään ei tarvinnut pelätä eikä kauppiaatkaan "tuputtaneet" tavaroitaan. Kaupunki on täynnä pieniä ravintoloita ja kahviloita sekä kauppoja. Mukava kaupunki kaiken kaikkiaan.

AKABAN KESKUSAUTIO






Kun Jordaniassa käy, on ehdottomasti käytävä tutustumassa Petran rauniokaupunkiin. Tätä mahdollisuutta ei kannata menettää. Petran rauniokaupunki tunnetaan erityisesti kiveen kaivetuista arkkitehtuurista ja pitkästä kapeasta Sig-solasta, joka vei itse kaupunkiin. Tuo sola on yli kilometrin pituinen ja kapeimmillaan se oli pari/kolme metriä. Solan pääkohde oli Petran "aarrekammio" Al Khazneh. Nimi tullee vanhasta Mooses-legendasta. Todellisuudessa se on hautamonumentti. Mutta oli mitä oli, koko Petra oli todella suuremmoinen kokemus "lakeuden pojalle". Oli hienoa kuulla, että suomalainen professori Jaakko  Frözen oli tehnyt tutkimuksia Petrassa. Petrassa pääsi liikkumaan myös mukasti  hevos- ja aasikyydillä

 PETRAN AARREKAMMIO

  

SOLANÄKYMÄÄ PETRASSA

ALAS, ALAS KOHTI "AARREKAMIOITA"






Kolmantena päivänä tutustuimme Jordanian aavikkoon ja seikkailimme jeepeillä Arabian Lawrencen jälkiä noudattaen. Muistattehan tuon filmin, jossa pääosaa näytteli Peter O´Toole. Todellisuudessa Arabian Lawrence oli brittiläinen sissisodan isäksi kutsuttu Thomas Edward Lawrence. Kun lukee tuon kaverin historiaa, ei voi kuin ihmetellä miehen tarmokkuutta. Kovapäinen seikkalija. Kävimme solassa, jossa hän oli piileskellyt ottomaaneja. Tuon solan kupeessa oli beduiinikylä, jossa saimme nauttia parhaan maistamani "rosvopaistin". Se nostettiin suoraa kuumasta maakuopasta ja tarjoiltiin tuoreena. Kannattaa ehdottomasti varata  Wadi Rum- retki, jos vierailet Akabassa.

ARABIAN LAWRENCEN PIILOPAIKKA






Meille oli varattu vielä mahdollisuus tutustua Kuolleeseen mereen. Valitettavasti meri jäi tällä kertaa flunssan takia kokematta. Mutta Jordaniaanhan voi tutustua udelleen. Maa oli erittäin rauhallinen, vaikka siellä on kuulemma 4,5 milj. pakolaista. Mitään ei tarvinnut pelätä. Ihmiset olivat ystävällisiä ja auttavaisia. Näin ollen voin vaan todeta vaimoni olleen jälleen kerran oikeassa. Me koimme ja näimme jälleen uutta.

Ps. Jordanian kuningas tai pääministeri.Jos satutte lukemaan blogini, niin tehkää jotain niille muovipulloille, joita lojuu pitkin kauniin maanne aavikkoa. Ne eivät kuulu sinne. Kierrätys olisi poikaa!

KIRJOITTAMISEN TUSKAA

Olen tämän vuoden aikana aloittanut blogikirjoitteluni useaan otteeseen. Olen aloittanut kirjoittamisen  Suomen Palloliitosta, kirkon organisaatiosta, ihmisen seksuaalisuudesta, tunteiden merkityksestä ihmiselle jne, jne. Kaikki nuo tekstit ovat kuitenkin  jääneet luonnosvaiheeseen. Enkä tiedä miksi?  Ajatusjuoksuni on katkennut tai lähtenyt omille teille. Oloni on  ollut jotenkin rauhaton, enkä ole saanut itsestäni mitään irti. Päässäni on ollut tunteiden ja mielikuvien sekamelska.

Niin kuin totesin,  en tiedä syytä saamattomuuteeni. Laiskuutta se ei ole. Sen tiedän. Jopa viime yönä heräsin mietiskelemään elämän "suuria asioita". Agendalla oli fyysisen ja psyykkisen voiman vertailu. Kaikki alkoi siitä, kun näin TV:stä ennakkomainoksen ohjelmasta Suomen Paras Palomies. Täytyy rehellisesti myöntää, että vähäiset hiuskarvani nousivat pystyyn. Siitäkin huolimatta, etten ole nähnyt sekuntiakaan koko ohjelmasta.  Mainoksessa kymmenen fyysisesti trimmattua palomiestä esitti jonkinmoista ihmemiesmallia . Juoksipa yksi heistä rakennetun seinänkin läpi. Minulla on jonkinmoinen kokemus palomiehen työstä. Tiedän, että työ vaatii fyysistä kuntoa. Totta kai. Mutta yhtälailla palomiehen toimenkuvaan kuuluu myös psyykkinen vahvuus. Tuossa etukäteismainoksessa ei siitä ollut tietoakaan. Toivon vain ettei ohjelmassa keskitytä vain voiman käyttöön. Palomiehen työ vaatii hyvän fyysisen kunnon lisäksi paljon, paljon muutakin ( henkistä voimakkuutta, kekseliäi-syyttä, teknistä osaamista, ryhmätyötä, itsenäisyyttä, ongelmien ratkaisutaitoa. lojaalisuutta jne, jne ) Itse pidän parhaana palomiehenä henkilöä, joka omalla toiminnallaan pystyy estämään onnettomuuksia. Ja jos sitten pitää toimia, silloin tehdään. Matchomiehet tai naiset eivät palomiehinä pärjää.

Ja sitten takaisin otsikkoon. Kirjoittamisen tai luomisen tuska on oikeastaan aika mielenkiintoinen ilmiö. Uskon, että sen on kokenut meistä useimmat.  Blogini alkuvaiheessa ajattelin, että siihen voi kirjoittaa lyhyesti ajatuksiani  ja saan sitä kautta purkaa tuntojani ja päästää jopa ulos kaikki ne sanat ja ajatukset, jotka ovat ankkuroituneet mieleeni. Ei se kuitenkaan ole ollut aivan helppoa! Juttuja toki on tullut, mutta ne tahtovat rönsyillä ehkä hieman liikaa. Olisiko itsekritiikin paikka?
Toisaalta kirjoittaminen tuo jonkinlaista tyydytystä. Siinä on taianomaista ihanuutta. Kun saa tekstin valmiiksi tuntee iloa ja tyydytystä. Ja, jos joku vielä jaksaa lukea kirjoituksiani, se ilahduttaa minua. En minä mihinkään taideteostasoon pyri. Minulle riittää tällä hetkellä tavanomainen taso. Ja, jos joku pahastuu kielioppivirheistä ja/ tai pilkkusäännöistä, kannattaa hakea uusia vaihtoehtoja.


 .

YHTEISKUNTAMME RAKENTAJAT

Olen kotoisin Vaasasta. Sen pienestä Huutoniemen kaupunginosasta. Vanhemmat ihmiset kutsuvat aluetta "Pakaksi". Nimi johtunee ruotsinkielisestä sanasta Backa ( = mäki ). Ja toden totta. Mäellähän me asuimme.Huutoniemi nimi tullee siitä, että aikoinaan mäelle tultiin veneellä ja veneet "tilattiin" vastarannalta huutamalla. Asuin myös vuosia nykyisen Aalto puiston alueella. Silloin nimi oli Neekerikylä. Nimi tullee siitä, että asuintalot olivat pääosin tummia. Alue oli perinteistä työväenaluetta. Ihmiset kävivät pääosin töissä "rompalla" (=Strömberg). Elimme siis ikään kuin tehtaan varjossa. Turvallisesti ja kaukana kaupungin pahuudesta. Matkaa Vaasan keskustaan oli n 5 km.

Huutoniemen kotitaloni

 Myös minun vanhempani olivat tehtaan väkeä. Isäni oli hitsaaja, joka hankki elantomme muistaakseni G-tehtaalla.Äitini oli ensin töissä kaupungilla SOK:lla mutta siirtyi sitten rompalle, kunnes jäi myöhemmin kotiin hoitamaan meitä poikia. Elimme hyvinkin vaatimattomissa oloissa. Kodissani ei ollut vesijohtoja ja vessatkin olivat niin sanotuja ulkohuusseja. Vesi haettiin kärryillä ja ämpäreillä yleisestä kaivosta. Se oli yleensä meidän poikien tehtävä. Talo lämmitettiin puilla. Itse talo oli hatara. Talvella vesisanko jäätyi useasti sisällä. Elinympäristömme oli siis hyvinkin vaatimaton. Mutta talo oli kotimme, jossa vanhempamme ohjasivat meitä poikia kohti elämän haasteita. Meitä oli neljä poikaa: Kaj, Kari, Krister ja Klaus. Vaikka olomme olivatkin haastavat, vanhempani katsoivat aina, että meillä oli jotain syötävää ja päällepantavaa. He olivat myös kaukaa viisaita, sillä he arvostivat koulutusta. Vanhempani panostivat aina meihin poikiin ja mahdollistivat koulutuksemme. Se oli siihen aikaan ja niissä olosuhteissa vertaansa vaille oleva uroteko. Laulun sanoin: "Meistä tuli professoireita, pelastusjohtajia, kirkkoherroja, yrittäjä/opettajia".

Vanhempani ikäluokka rakensi veteraanien kanssa sodanjälkeisen Suomen, josta me nuoremmat saisimme olla kiitollisia. He kehittivät meille koululaitoksemne, sosiaaliturvamme, terveydenhoitomme jne. Maksoivat sotavelkamme ja loivat vapaan tasa-arvoisen länsimaisen yhteiskuntamme. Tätä asiaa on vain aina joskus vaikea muistaa vallitsevan yltäkylläisyyden keskellä. Kehitys on ollut valtavaa ja edistystä on tapahtunut, mutta jotenkin minua huolestutta tulevaisuuden näkymät. Siksi käytävät presidenttivaalitkin ovat tärkeitä. Vaikka presidentti onkin pääasiassa ulkopoliittinen tiennäyttäjä ja vaikuttaja, minulle hän on myös arvojohtaja, joka esimerkillään, teoillaan ja kannanotoillaan vaikuttaa myös maamme sisäpolitiikkaan.

ANTAUDU JOULUN IHMEESEEN

USKON, että meillä kaikilla, tai ainakin suurimalla osalla meistä , on myönteinen suhtautumien ja asennoituminen jouluun. Siitäkin huolimatta, että jouluun liittyy usein kahtiajakoisuutta. Osa meistä jopa pelkää joulua. Riitänkö minä? Olenko muistanut kaiken? Onko lahjoja tarpeeksi. Jne. jne.... Joulun lähestymien aiheuttaa usein stressiä ja turhautumista.
Nykymenossa joulun perimmäinen sanoma on saattanut unohtua ja olemme sopeutuneet ja jopa suostuneet joulun kiireeseen. Ei siinäkään varmaan mitään pahaa ole. Se nyt vain on näin. Uskon kuitenkin, että sisimmässään  ihminen kaipaa joulun rauhaa ja hiljaisuutta. Mieleen tulevat lapsuuden ja ajat ne ihanat muistot, joita esimerkiksi koulun kuusijuhlat tuovat mieleen. On siis aika herkistyä ja suostua joulun ihmeeseen.

" näin sydämeeni joulun teen, ja mieleen hilaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen"

HILJAISUUTTA. Sitä me ihmiset kaipaamme. Hiljaisuutta, yhdessäoloa ja lähimmäisen rakkautta. Niitä me ihmiset kaipaamme. Todellisuudessa nykymeno ei oikein aina vastaa huutoihimme. Joulua on joskus vaikea tavoittaa.
Minulla on tapana rakentaa kotipihalleni pieni valomaja. Valoverhon eteen sytytän kynttilät veljilleni omaisilleni ja ystävilleni. On pimeää. Kynttilöiden loisteessa katson ylös pimeään avaruuteen ja lähetän viestini. Toivon, että enkelit vievät mieleni ajatukset sinne kaukaisuuteen. Ja uskon, että majatalossa on vielä tilaa ja että tapaamme vielä.

"sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu"

ENKELEILLÄ on meille ihmisille suuri merkitys. Enkelit ovat sanansaattajia ja he toteuttavat Jumalan sanomaa. Kun pyydät enkelien apua, toteutat Jumalan tahtoa. Ei hän olisi muuten valinnut enkeleitä sanasaattajakseen. Muistathan:

"enkelit ensin. paimenille lauloi"

Enkeleitä voit myös pyytää joulun rauhaa. Se kuuluu meillä kaikille. Suostu siis joulun ihmeeseen

ENKELIEN MYÖTÄ HALUAN TOIVOTTAA SINULLE JA OMAISILLESI OIKEIN RAUHAISAA JOULUA -  JAG ÖNSKAR ER ALLA EN FRIDFULL JULETID

GRACIAS ALAVIDA

Istun sunnuntaiaamuna ja seuraan tv:stä Inhimillinen tekijä ohjelmaa. Toimittaja Kaj Kunnas,  aivotutkija Mona Moisala ja ex-poliisi Jari Salonen kertovat sairastumisestaan. He ovat kokeneet aivoinfarktin. Sairauden, joka meille useimmille tuo lähinnä pelontunteisia ajatuksia. Kun kuuntelee noiden viisasten , herkkien ihmisten ajatuksia, tunnelma ikäänkuin valaistuu. Minunkin huoneeseeni tulee heidän vältyksellään rauha. He puhuvat kiitollisuudesta, ei katkeruudesta. He ovat läsnä. He puhuvat "tästä hetkestä". Kajtsu lainaa urheilutermiä " Nyt on maailman tärkein hetki" ja toteaa lopuksi: "Elämälle kiitos".

En voi, enkä osaa asettua heidän rooliinsa. Eikä minun ehkä tarvitsekkaan. Mutta heidän sanomaansa voin kuunnella ja jopa toivoakseni oppiakin niistä jotain. Ihastelen heidän valoisuuttaan ja sitä positiivisuutta, jota he haluavat välittää. He ovat kaikki olleet "rajan" lähellä ja kuitenkin he jaksavat edelleenkin luoda meihin muihin uskoa. Kiitos, että olette. Ja kiitos, että uskallatte kyseenalaistaa ja kysyä: "Eikö mikään enää riitä?"

En voi sille mitään, mutta omat ajatukseni palautuvat ohjelman myötä vuoteen 2008, jolloin sairastuin vakavasti. Koin elämän muutoksen ja iskun, joka oli lamauttaa minut. Olin jopa hetken valmis luovuttamaan ja antamaan periksi, vaikka ulospäin yritin näytellä virkeää ja reipasta. Olin
kuitenkin sisältä pirstaleina, sillä koin tulevaisuuteni näkymät tosi heikoiksi. Onneksi kuitenkin usko voitti ja onnistuin ja nyt voin kiitollisena todeta kuten Kaj Kunnas: "Gracias alavida".

TV-haastateltavat totesivat elämänsä muuttuneen rauhallisemmaksi ja tasaisemmaksi. Minulla kävi juuri päinvastoin. Tai ainakin koin niin. Minusta tuli niin sanotusti yliaktiivinen ja minun piti sairauteni jälkeen saada maailma valmiiksi heti. Näin jälkeenpäin ajateltuna ehkä oli kuitenkin näin parempi. Sängyn pohjalle jääminen olisi vienyt minut turmioon. Olen siitä varma. Nyt vain on opeteltava ottamaan elämä hieman rennommin. Siinäpä onkin  meikäläisellä tehtävää, sillä ihmisluonto pistää edelleen hanttiin.

Inhimillinen tekijä- ohjelma oli taas herätyskello ja antoi ainakin minulle ajattelemisen aihetta.
Kannattaa katsoa ohjelma uusintana.

PAHAN NUOLET

Turun raakamainen ja väkivaltainen teko on aiheuttanut meissä kaikissa hyvinkin voimakkaita tunteita. Itse olen mietiskellyt, miten me suomalaiset olemme menettäneet yhtenäisyytemme. Sen sijaan, että taistelisimme yhtenäisesti tällaisia tekoja vastaan, me syyttelemme toisiamme ja ammumme vihan nuolia vähän joka suuntaan. Juuri kuten tekijöt ovat suunnitelleet. Heidän tarkoituksenaan ei juuri olekaan muu kuin pelon, vihan ja yhteiskunnan epäjärjestyksen lietsominen.

Missä on yhtenäisyytemme? Olimme yhdessä tuomisemassa ikävät koulutapahtumat. Yhdessä kannoimme suuronnettomuuksissa tapahtuneet surut. Tuimmme toinen toisiamme ja jaoimme surun kyyneleet. Mutta nyt. Nuolia singahtelee sinne tänne. Toki tilanteet ovat erilaisia, eivätkä ne ole kaikin osin vertaikujelpoisiakaan. Mutta silti?

Turussa tapahtunutta ei mitenkään voi ymmärtää. Miten väkivalta on ylipäätään voinut tulla näin lähelle. Omaisten tuska on sanoin kuvaamaton Nyt haemme syyllisiä ja monet ovat menettäneet uskonsa päättäjiin ja viranomaisiin. Ja kuitenkin juuri he tarvitsevat nyt tukemme. Suomalainen oikeusjärjestelmä on maailmanlaajuiseti tunnustettua. Se hakee vertaistaan. Pelastusviranomaisten työ on onnettomuuspaikalla  ollut käsitykseni mukaan  ensiluokkaista. Myös yksityiset henkilöt ovat toimineet epäitsekkäästi ja ripeästi
Miksi siis emme edelleenkin tukisi yhdessä omaa yhteiskuntajärjestelmäämme? Tottakai virheitäkin on tehty, mutta kaikki ovat kuitenkin viime kädessä halunneet tehdä parhaansa. Ei sinne kukaan epäonnistumaan ole mennyt. Tukekaamme ja luottakaamme siis edelleen omiimme!

Viime aikoina on paljon puhuttu ns paperittomista maahanmuuttajista. Mielipiteitä on monenlaisia, mutta keskustelun lomassa on hyvä muistaa myös Suomen laki, joka turvaa kaikille avun. Ainakin tilapäisesti. Tämän avun antaminen koskee meitä kaikkia. En halua mitään vastakkainasettelua. Haluan vain painottaa lain kirjainta. Siksi ainakin minä luotan edelleenkin yhteiskuntajärjestelmäämme . Se on oikeastaan ainut tie selvityä eteenpäin. Mikä olisi parempi vaihtoehto?

Nyt suomalaisilta kaivataan yhtenäisyyttä. Nuolien ampuminen ei tuota kuin tuskaa.

KESÄN SATOA

Minulla oli suuret odotukset kesän suhteen. Kevään korvalla odotin melko malttamattomasti
kesää. Pidän siitä, kun luonto herää ja maa saa uudet kasvot. Odotan lintujen palaavan js kesäkukkien puhkeavan kukkaan.

Mutta miten kävikään? Kevään aikana jouduin valitettavasti seuraamaan ja myöskin osaltaan
osallistumaan veljeni elämäntaisteluun. Hänen poismenonsa varjosti kesän tuloa ja en oikein saanut
itsestäni irti energiaa. Nyt aika on kulunut pääasiassa pesänselvittelyssä ja perunkirjoituksen laatimisessa. Ja voin vakuuttaa: Suomi on byrokratian luvattu maa. Mitään tietoja ei saa ellei ole
kaikenmaailman valtakirjoja. Voi vain kuvitella, miten yksinäiset vanhukset, joilla ei ole tietokoneita,  asiasta selviävät. No nyt näyttää meikäläisen kannalta jo valoisemmalta.

Minulla oli paljon kesäsuunnitelmia. Luulenpa, että useimmilla on. Odotin uutta huvilakautta ja minun piti tehdä sitä sun tätä. Mutta eihän siitäkään oikein mitään tahtonut tulla. Luonnonvoimat
olivat ajatuksiani vastaan. Satoi, satoi ja jos ei satanut niin tuuli. No toki sain tarpeelliset työt tehtyä,joten kaipa siinä suhteessa voin olla jotensakin tyytyväinen.

Keväällä odotin uudesta futiskaudesta paljon. Sainkin hienoja pelejä tarkkailtavaksi. Kesä aikana olen toiminut delegaattina tai erotuomaritarkkailijana Pietarsaaren lisäksi Seinjoella, Vaasassa, Kokkolassa ja Turussa. Puuhaa on siis tässä suhteessa riittänyt ja olenkin tehtävistä kiitollinen. Futiskausi sai vain ikävän varjon, kun monivuotinen ystäväni Palloliiton puheenjohtaja Pertti Alaja nukkui ikiuneen elokuun puolivälissä. Minulla oli ilo työskennellä hänen kanssaan aina 70-luvulta asti. Nyt muistot ovat sydämessäni.

Mutta jottei vain tulisi väärää käsitystä, kyllä minun kesääni aurinkoakin kuuluu. Huvilalla lastenlapseni ovat uineet päivät pitkät. Luulisi, että heille on kasvanut eväät. Lapsia ei haittaa pilviset sää tai kylmä vesi. "Kato vaari" ja taas mennään. Ja voi niitä riemun kiljahduksia. Oneksi naapurit
ovat ymmärtäväisiä.

Kävin myös pienellä tripillä Latviassa. Meitä oli miesporukka, joka seurasi suomalaisten jääkäreiden reittejä ensimmäisen maailmansodan aikana. Löysimme Latvian metsistä myös pietarsaarelaisen jääkärin Max Kronholmin haudan. Laskimme hänen hautakummulleen pienen kukkakimpun. Minulle oli yllätys, että jääkäreiden joukossa oli paljon järvisetulaisia. Nuoria miehiä oli lähtenyt mm Lappajärveltä ja Kortesjärveltä. Kova on ollut poikien matka pohjan perukoilta.

Tätä kirjoittaessa alkaa myös kunnallispoliittinen elämä. Kaupunginhallitus kokoontuu kesätauolta ja
kohta on vuorossa valtuustokokous. Kovat ovat haasteet ja toiveet. Mutta eiköhän niistäkin jotenkin selvitä.

Toivotaan, että alkanut syksy tuo vielä iloa tullessaan. Mennään metsää poimimaan marjoja tai hypätään edelleenkin "järveen". Ei vesi ole vielä niin kylmää.

Terkut kaikille